sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kohteet kartalle ja pilkut paikoilleen

Haltiakuusen alla -kirjan kohteet ovat nyt Google-kartalla, josta niihin on helppo hakea vaikkapa ajo-ohjeet. Nuppineulojen viemiseen oikeille paikoilleen tarvittiin noin 7000 kilometrin ajorupeama.

Käsillä ovat nyt viimeiset ajat ennen kirjan aineiston luovutusta kustantajalle. Kun lokakuun ja varsinkin marraskuun illat menivät kuvien käsittelemiseen, niin jäljellä olevina päivinä olemme oikolukeneet ja viimeistelleet kirjailijatekstejä, laatineet sisällysluettelon ja miettineet kirjan loppuun sijoittetavaa tietopakettia kohteista.

On kiinnostavaa nähdä, miten valmis aineisto mahtuu suunniteltuihin raameihin. Kuvia on toimitettu lähes 300 ja tekstejä yhteensä 28 kirjailijasta.




Näytä Kirjailijakotikohteet suuremmalla kartalla

torstai 29. marraskuuta 2012

Lönnrotin poka ja kukkuvat ruusut



Kirjan tekstien tarkistaminen on välillä aika hyytävää, kun moneen kertaan luetusta vielä löytyy virheitä tyyliin Lönnrotin poka ja Fredrikan kukkuvat ruusut. Pahinta on, että mielikuvitus heti lähtee kiitämään: oikeastaan olisi mukava kuulla, miten ruusut kukkuvat. Aikoinaan Maailma on teonsana -runoantologiaa tehdessämme oli ihan viittä vaille, ettei yhdeksi väliotsikoksi tullut Minun mieheni on niin kummallinen, kun tietysti piti lainata Leinon runosta säe Minun mieleni on niin kummallinen.

Täytyy tosin nyt todeta, että kyllä minun mieheni taitaa olla aika kummallinen. Monta viikkoa hän on töistä tultuaan istunut tuntitolkulla valitsemassa ja käsittelemässä kirjaan tulevia valokuvia. Kohta nekin valmistuvat.

Ensi viikolla on kokous kustantajan kanssa. Tapaamme taittajan, joka onkin todella tärkeä ihminen kirjamme työryhmässä. Kolmessa kuukaudessa hänen on tarkoitus saada kuvat ja tekstit kauniisti paikoilleen. Näin pitkällä siis jo ollaan!

perjantai 23. marraskuuta 2012

Vakuutuksia ja tarkistuksia



Yksi kirjoitustyöpäivä meni yllättävään tehtävään: kaikkien apurahan saaneiden pitää hakea pakollista, siis lakisääteistä, vakuutusta Maatalousyrittäjien eläkelaitokselta (= Mela). Eli viimeisin kuukausiapurahamme menee sitten yllättäen vakuutusmaksuun. Toki tällainen laki on varmasti hyödyllinen ja välttämätönkin niille, jotka kokopäiväisesti tekevät väitöskirjaa muutaman vuoden ajan apurahalla tai kirjoittavat romaania kolmivuotisen apurahan turvin. Silloin heille kenties kertyykin hiukan eläkettä ja mahdolliset tapaturmat tahi sairastumiset tulevat korvatuiksi. Työttömyysturvakin vakuutukseen sisältyy, nimittäin sellainen, että jos jään kirjanteosta työttömäksi kesken apurahakauden, saan työttömyysturvaa. Näin ainakin puhelimessa minulle selitettiin. Eli höpönpöpön: eihän sellaista tilannetta ole olemassa edes teoriassa.

Tapaturmavakuutuskin on outo, sillä minullahan on jo sellainen. Eli joudun lain pakottamana ottamaan päällekkäisen tapaturmavakuutuksen, mutta jos minulle tapaturma sattuu, ei todennäköisesti tämä Mela kuitenkaan korvaa, koska sen korvaa se vakuutus, joka on isompi. Näinkin minulle puhelimessa selitettiin. Soittelin nimittäin sekä Melan asiakaspalveluun että Tietokirjailijoiden lakimiehelle hämmästyneenä näistä päällekkäisistä pakkovakuutuksista. Eläkettä saanen tästä korkeintaan 10 snt muun eläkkeeni päälle, tuskin sitäkään, ennemmin ehkä 1 snt. Vastausta en sen suuruuteen saanut. Mieluiten olisin käyttänyt apurahan nyt kirjantekoon kuin ottanut tuon minieläkkeen.

No, maksamme nyt sitten kiltisti maatalousyrittäjille vakuutusta kirjan tekemiseen myönnetystä apurahastamme. Toki on kiva, että maatalousyrittäjät saavat tällaista turvaa – mutta minun apurahoillaniko se pitää antaa? Miksihän tämä tuntuu meidän kohdallamme kovin absurdilta ja epäreilultakin? Meidän apurahastamme leijonanosa on mennyt matkakuluihin. Kuukausiapurahamme on 25 % kuukausityöstä. Sitä olen nauttinut nyt vuorotteluvapaalla ollessani ja Anne taas palkattomilla kesälomaviikoillaan. Viimeisellekin kuukausiapurahalle olisi ollut käyttöä! On tosi hienoa, että on olemassa järjestelmä, joka turvaa apurahansaajien eläkkeet ym. Mutta miksi se on lakisääteinen kaikille, myös sellaisille, jotka eivät työskentele apurahallaan kuukausi- ja vuositolkulla vailla muuta eläkettä kartuttavaa työtä? Ja olisiko ollut parempi, että tämän vakuutuksen ottamisesta saisi itse päättää? Vai jäisikö se sitten ottamatta, koska pienistä apurahoista ei millään raaskisi maksaa jonnekin mustalta aukolta tuntuvaan järjestelmään? Ehkä minäkin sitten mummona iloitsen siitä yhdestä lisäsentistä eläkkeessäni.

Oli muutenkin aika työlästä tuon lakisääteisen hakemuksen laatiminen – vaikkeivät nettisivut olisikaan tökkineet. Jouduimme tekemään kolme lähes samanlaista lomaketta: samat asiat kolmeen lomakkeeseen vähän eri paikkoihin. Piti täyttää sekä Annelle että minulle tietysti omat hakemukset ja sitten vielä ryhmän vetäjän hakemus. Minä siis tein kaksi hakemusta samaa vakuutusta varten. Toivottavasti näillä vakuutusrahoilla on palkattu tarpeeksi väkeä käsittelemässä näitä hakemuksia…

Ihan pakko on laittaa tähän väliin kuva Anni Blomqvistin maisemista. Marraskuu Ahvenanmaan saaristossa oli ihan hämmentävän kaunis.

Mitäs muuta kirjan eteen nyt teemme? Menossa ovat edelleen tarkistukset. Sähköpostit sinkoilevat Annen ja minun välillä: aina löytyy jotakin uutta pientä hiottavaa. Myös oppaamme ja muutkin asiantuntijat lukevat tekstejämme ja antavat palautetta. Tuorein palaute tuli juuri Ilmari Kiannon tyttäreltä Raija-Liisa Kiannolta. Kyllä tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun ihmiset ystävällisesti lukevat tekstejämme ja jaksavat ja ehtivät antaa palautetta. Heille olemme todella kiitollisia. Kun itse uppoaa omiin teksteihinsä ja kirjailija museoineen on jo hyvin tuttu, saattaa kirjoittaa olettaen lukijan tietävän entuudestaan milloin mitäkin. Tähän olemme nyt paneutuneet: emme kirjoita vain asiantuntijayleisölle ja kirjallisuusihmisille vaan kaikille, joita kulttuurimatkailu joko nojatuolissa tai ihan oikeasti kiinnostaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Anni Blomqvistin luona marraskuun hämäryydessä


Viimeinen kirjailijakotimatkamme alkoi aikaisin sysipimeänä marraskuun aamuna. Ensin autolla Turkuun, sitten laivalla Maarianhaminaan ja autolla Vårdön saarelle odottamaan Annin saarelle Simskälaan pääsyä.

Jos luuli, että yöt Helsingissä ovat pimeitä, ei enää muista pimeästä mitään. Meren rannalla Vårdön saarella pimeys alkaa heti ulko-ovelta. Meren tiedostaa vain pienestä liplatuksesta. Muuta ääntä ei sitten kuulukaan.

Aamun valjetessa suuntasimme eväiden kanssa Anni Blomqistin kotitaloon. Siellä odotti meitä Ann-Gerd Steinby cockerinsa Larissan kanssa. Hän on museon opas ja talon entinen asukas, Anni Blomqvist -asiantuntija. Annin talo on säilynyt täysin alkuperäisenä, talossa on asuttu hänen kuolemansa jälkeen Annin muistoa varjellen. Ann-Gerd itse asui siellä miehensä kanssa 18 vuotta, nyt talo odottaa uutta asukasta, jolle olisi tilat talon yläkerrassa. Annin huoneet alakerrassa ovat museona.

Simskälan saaristomaisema on upeata: sileitä punaisia kallioita, pieni sitkeitä katajia, käkkärämäntyjä ja puhurituulta. 



Eväät syötiin sen pöydän ääressä, jossa Anni Blomqvist oli kirjoittanut kaikki kirjansa. Ikkunasta näkyi lyijynharmaa meri, karunkaunis marraskuinen maisema. Ann-Gerd kertoi Annista, hänen elämästään ja elämästä Ahvenanmaan saaristossa siihen aikaan, kun Anni Blomqvist asui siellä.

Meri ja punaiset kalliot. Annamari ja joka paikkaan mukana tuleva muistilehtiö.

 Anni kirjoitti Myrskyluodolla 1800-luvulla asuneesta saaristolaispariskunnasta Maijasta ja Jannesta, isänsä tädistä ja hänen miehestään. Maijan ja Jannen tarina elää edelleen, tänäkin talvena ainakin kahden teatterin – Lappeenrannan ja Jyväskylän – näyttämöllä. Olisikohan syytä käydä katsomassa jompikumpi näytelmä?








perjantai 16. marraskuuta 2012

Päätaloa ja Knausgårdia


Viikko on sujahtanut kirjaan tulevia tekstejä tarkistaen, tarkistaen, tarkistaen. Suurimmat muutokset sain tehdä Kalle Päätalon Kallioniemestä kirjoittamaani tekstiin eikä ihme. Minulla on vielä pitkä matka Päätalo-tuntijaksi. Siksi olen ikikiitollinen asiantuntevalle ja auttavaiselle oppaallemme Jorma Räisäselle, joka ystävällisesti luki kaiken kuvatekstejä myöten tarkkaan, teki välttämättömiä korjauksia ja arvokkaita ehdotuksia.

Tällä viikolla luin myös kirjamessuilta ostamani pokkarin: Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen sarjan Taisteluni ensimmäisen osan. Paksu kirja meni ahmimalla, eipä ole turhaan niittänyt maailmanmainetta. Itku kurkussa sitä sai lukea ihan samoin kuin yllättäen kesällä Päätalon Huonemiehen poikaa. Päätalon tekstin hiominen ja Knausgårdin lukeminen samaan aikaan sai minut huomaamaan kirjojen välillä ällistyttäviä yhtäläisyyksiä. Jopa alku: molemmat pojat huomaavat veden pinnassa houkuttelevia, ihmeellisiä kuvioita. Molempien isä luo perheeseen varuillaan olevan tunnelman. Molempien isä hylkää perheensä oman mielensä järkkymisen myötä: Kallen isä saa raivokohtauksia ja joutuu hoitoon, Karl Oven isä alkoholisoituu ja katoaa perheeltään. Molempien  isä on olemassa mutta jossain teillä tietymättömillä – ja molemmat pojat kaipaavat isän hyväksyntää, muistavat ne pikkiriikkiset kimmeltävät hetket, kun ovat olleet isälleen myönteisesti näkyviä. Kiinnostavaa. Jotakin kovin yleismaailmallista lienee näissä isissä ja pojissa, heidän kipuiluissaan ja kaipuussaan. Sekin miten kumpikin kirjailija kertoo siitä, miten vaikeaa on saada kontakti omiin tunteisiinsa, on kumpaisessakin kirjassa riipaisevaa. Päätalon ja Knausgårdin kanssa samankaltaisiin aihepiireihin ovat toki tarttuneet muutkin kuten ainakin Peter Franzen ja Olli Jalonen muutama vuosi sitten. Ja kaikki neljä omaelämäkerrallisesti!

Huomenna lähdemme Ahvenanmaalle Myrskyluodon Maijan maisemiin. Omaelämäkerrallisia Anni Blomqvistinkin kirjat ovat. Luin juuri kolmiosaisen Anna Beatasta kertovan sarjan. Jostain syystä Anna Beatan elämä tuntui paljon lohduttomammalta kuin Kallen tai Karl Oven, sillä köyhistä köyhimmällä piikatytöllä ei lopulta ollut enää yhtään mitään, hän ei oikein osannut pyrkiä mihinkään, elämä oli tavattoman kovaa raatamista, ja yksinäisyys, kodittomuus sekä irrallisuus tekivät koko olemassaolosta niin turvatonta, ettei sellaista osaa kuvitellakaan. Kallella, Karl Ovella ja Jalosen ja Franzeninkin pojilla on voimavaranaan kieli ja mielikuvitus. Niitäkään ei Anna Beatalla ole. Myrskyluodon Maija sentään on vahvempaa tekoa. Marraskuinen viikonloppu Ahvenanmaan saaressa Anni Blomqvistin kotimuseossa tuntuu houkuttelevalta: Myrskyluodon Maija –kirjasarjahan alkaa marraskuun hämärähetken kuvauksella, eikä se kuulosta yhtään hullummalta.


torstai 8. marraskuuta 2012

Kirjankansirunoutta




Opin uuden merkittävän runogenren: kirjankansirunouden. Tämän runon otsikoksi piti tulla Klassikko, mutta se Hotakaisen kirja on hyllyssäni blokkina, jossa ei ole selässä ollenkaan tekstiä. Niinpä tämä upea, syviä merkityksiä sisältävä luomukseni on nyt vailla otsikkoa.

Muistatko
Seitsemän veljestä
Täällä Pohjantähden alla

Seittemän broidia
Tanssisalitaivaan alla

Kuka puhuu
Havukka-ahon ajattelija
Huonemiehen poika
Myyrä
Kärpäsenkesyttäjä
Pikku rouva pikku talossa
Avec

Tällaisia tulee mieleen kirjailijakotimuseokirjaa tehdessä.

torstai 25. lokakuuta 2012

Topelius ei käynyt haaveittensa Sisiliassa

Kirjoittelin ennen syyslomaa kirjailijakotikirjaamme tekstiä Zacharias Topeliuksesta. Se ei valmistunut millään, sillä hänestäkin olisi kerrottavaa monin verroin enemmän kuin kirjaan mahtuu. Karsiminen on tuskaa! Tekstini jäi sitten kesken, kun käväisin syyslomalla Sisilian auringossa. Topelius oli silti siellä mukanani, päässäni. Hänhän haaveili matkustavansa joskus Italiaan Sisiliaan saakka. Italiaan hän kyllä pääsi, mutta vähän pohjoisempaan, Firenzeen. Sisilia jäi ikuiseksi haaveeksi. Vuosina 1875 – 1876 Topelius vaimoineen ja tyttärineen matkaili Keski-Euroopassa paria kuukautta vaille vuoden ajan. Tuolloin ei kannattanut viikoksi piipahdella, sillä matkanteko oli tietysti todella hidasta ja vaivalloista. Topeliuksen päätavoite matkalle oli virkistää vaimoaan Emilietä, joka kärsi inhottavista oireista: välillä oli kuuma, välillä kylmä, nukkuminen oli vaikeaa ja mieli alakuloinen. Kuulostaa kyllä ihan vaihdevuosilta... Emilie ei matkoista piristynyt, päinvastoin, rasittui vain. Tyttäret kuitenkin saivat nähdä maailmaa, mikä oli Topeliukselle tärkeää. Hänhän piti tyttäriä arvossa ja halusi, että myös tytöt saavat koulutusta ja laajaa ymmärrystä maailmasta.

Etna purskautteli oransseja lieskoja ja höyryjä. Tämän kuvan sain hätäpäissäni napatuksi bussin ikkunasta. Olispa tällaisen näyn Topeliuksellekin suonut!

Etnasta ja Sisiliasta Topelius uneksi jo vuosia ennen Keski-Euroopan-matkaansa. Sisilia oli hänen mielessään ikuisen kevään maa. Jotakin kovin ikävääkin Italiaan Topeliuksen mielessä liittyi: pikkulintujen pyydystäminen kauhistutti luontoa ja erityisesti lintuja rakastavaa ihmistä. Tästä yhdistelmästä syntyi kaihoisia runoja: kaipuuta kauas ainaiseen kevätsäähän ja toisaalta koti-ikävää pohjoiseen, jossa saa laulaa vapaana. Rakastettuja Sylvia-runoja Topelius kirjoitti vuonna 1853.

     "Asun maassa nyt ainaisen kevätsään,
     kun hohtavat sen rypäleet,
     sypressin tuoksuvan oksalle jään,
     pesäpuuhuni siintävät veet.
     Ja Etna se leimutessaan kipunoi,
     niin kuulas on ilma, ja maa vihannoi.
     Oranssien kultaa on metsissä sen,
     ja soi mandoliinikin ihmeellinen."
    (suom. Teivas Oksala)

Sisilian ainainen kevät hemmotteli meitäkin syyslomamatkalla: joka päivä paistoi aurinko ja lämpöasteita oli 25. Nyt olimme itäpuolella, siellä, mistä on kotoisin monia kirjailijoita, jopa Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodo. Kirjailijakoteja emme kuitenkaan löytäneet. Cataniassa oli yksi aivan ränsistynyt upea palatsi, joka oli joskus ollut jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan koti (enpä muista edes hänen nimeään). Siihen palatsiin saisi remontoiduksi mahtavan kirjailijaresidenssin: siellä syntyisi varmasti maailmankirjallisuutta.

Sisilian maisemat ja kaupunkinäkymät ovat inspiroivia. Tällainen näkymä aukeaa yliopiston sisäpihalta vilkkaalle aukiolle, jota reunustavat koristeelliset barokkitalot. Yliopistorakennuksestakaan ei mahtipontisuutta puuttunut. Jos oikein ymmärsin, Catanian keskustan yliopistossa opiskellaan ainakin kirjallisuutta.



keskiviikko 10. lokakuuta 2012

7000 valokuvaa ja megaruutu


Kirjaprojekti etenee nyt kirjoituspöydän ääressä. Tekstiä syntyy kahden läppärin ruudulle, vaihdossa tosin toinen kirjoittaja poistaa toisen lempikohdat. Omasta tekstistä luopuminen karaisee luontoa kummasti.

Viikonloppuna meillä oli kuvakatselmus. Upouudelta megaruudulta katselimme viime kesän satoa, noin 7000 valokuvaa, joista valitsimme mieleisiämme kirjaan. Mitä pitemmälle etenimme, sitä tarkemmiksi tulimme: onko juuri tuo rajaus, josta näkyy palanen uunia ja ikkunaverhot oikea vai kertoisiko kuva enemmän tiiviimpänä? Entä ulkokuvat? Kuinka paljon ympäristöä pitää talon ympärillä näkyä ja mistä suunnasta otettu kuva toisi parhaiten esille paikan todellisen tunnelman? Kirjailijakotien tunnelma on tarttunut hyvin kuviin, pienet esineetkin heräävät niissä eloon. Kesän muistot tulivat lähelle. Tuntuu siltä, että kaikissa kohteissa pitäisi käydä uudelleen ihan vaan eläytymässä ilman muita velvollisuuksia: hypätä uimaan Kiantajärveen, poimia karpaloita Päätalon soista, istua kalliolla Klovharun luodolla merta kuunnellen.

Kuvia tuli valituksi parisensataa, prosessissa kului kahvia, suklaankonvehteja ja thai-ruokaa. Onnistuimme jopa löytämään ehdokkaan kansikuvaksi! Jokaiselle kuvalle laaditaan kuvateksti, niiden kirjoittamista olemme onneksi aloittaneet jo kesällä museokierroksella. Nyt jokaiseen kuvaan on paneuduttava vielä uudelleen, kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, mutta kuinka paljon kirjaa voi kuormitta ihan pienillä yksityiskohdilla? Meistä ne tietenkin ovat hurmaavia.

Taittajalta odotamme tietenkin paljon. Työ ei tule olemaan helppo. Pelkäämme edelleen, että meillä on liikaa materiaa loputtomasta karsimisesta huolimatta.

Tämän yhteisen työviikon jälkeen alamme olla loppusuoralla. Kustantajalta tuli jo toive kirjan nimestä. Sen keksiminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Sanan tai korkeintaan kahden pitäisi kertoa, miten merkittävää kirjailijalle ja hänen työlleen koti, kotimaisema, kodin ihmiset ovat. Lisäksi monen kirjailijan suuri haave, usein toteutumatonkin, on ollut ikioma paikka, jonne vetäytyä pakoon pahaa maailmaa, kirjoittamaan.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Museo on muisti


Olen koko alkuviikon tehnyt kahta keskenään aivan erilaista kirjoitustyötä: kirjoittanut kirjailijakotimuseokirjaamme osuuttani Pentti Haanpäästä ja koonnut tekijänoikeustietoa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Molempia tekstejä laatiessani olen huomannut tietojen hataruuden. Lakiteksti ei todellakaan ole yksiselitteistä, ja laki kulkee koko ajan todellisuudesta jäljessä. On ollut tavattoman kiinnostavaa pureutua sellaiseenkin maailmaan. Jokainen lakimies, johon olen ottanut yhteyttä, on tulkinnut tekijänoikeuslakia omalla tavallaan –ja keskenään eri tavalla. Onneksi tieto ja ideat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin, ettei ihan kaikki kirjoittaminen halvaannu!

Myös Haanpää-lähteitä peratessani olen huomannut jotakin vastaavaa: joitakin ihan höpöhöpötietoja lainautuu lähteestä toiseen ja vielä muhevoituu. Tarkkana saa olla, ettei esimerkiksi kerro Haanpään kirjoittaneen tiettyjä juttuja mökin ikkunasta havainnoimiensa tapahtumien perusteella, sillä mökki valmistui 1951 ja kyseiset jutut ilmestyivät 1947. No, tottahan toki kirjailija on näkijä, joka aavistelee tulevaa…

Pentti Haanpää –museo Piippolassa ja kesämökki Korpelaisessa ovat siis olleet nyt mielessäni tämän viikon. Koko ajan tätä kirjaa kirjoittaessa tulee miettineeksi museoiden arvoa sinänsä. Museo on muisti, ja siksi mittaamattoman merkittävä koko paikkakunnalle ja sitä kautta koko maalle ja kirjallisuudenhistoriallemme. Tämä ajatus on vain voimistunut –ja tunnen melkeinpä pakokauhua tämänhetkisestä politiikasta: halusta lakkauttaa muutaman kymmenen tuhannen euron tähden kansakunnan muistia eli museoita. Vaikken minä tyhmä taida rahataloutta oikein ymmärtää, ymmärrän kuitenkin sen, että rahaa on tietty määrä ja että on arvovalinta, rakennetaanko niillä rahoilla toriparkki ja lisää teitä ja tunneleita vai säilytetäänkö sillä rahamäärällä museot ja lähikirjastot. Onko tämä ajatukseni jollakin tavalla yksinkertaistettua matematiikkaa? Kuitenkin ihmetyttää, miten suomalaisilla on ollut todella köyhinä aikoina rahaa kunnostaa ja ylläpitää museoita ja kirjastoja, ja nyt muka ei ole, kun taatusti rahaa on enemmän kuin vaikkapa 1800-luvun lopussa tai sotien jälkeen, jolloin monia museoita ja kirjastoja perustettiin.

Kävin toissapäivänä opastetulla kierroksella Hennalassa Lahden sotilaslääketieteen museossa, joka tietysti myös aiotaan parin vuoden päästä lakkauttaa, koska Hennalan varuskuntakin lakkautetaan. Kun kiersin museota, ajattelin, että siellä käymisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Siinä museossa joutuu tajuamaan, mitä sota oikeasti on: tappamista ja silpomista. Silti museo on rakennettu niin, ettei se ole liian ahdistava, sillä sehän kertoo auttamisesta, hoitamisesta, lääkitsemisestä. On aivan hirveää, jos tämäkin ainutlaatuinen museo katoaa jonnekin isomman museon varastoon. Kannattaisiko lahtelaisten kamppailla tämänkin puolesta? Miksei sotilaslääketieteen museota ja myös sotilasmusiikkimuseota ole markkinoitu Lahden merkittäviksi ja ainutlaatuisiksi nähtävyyksiksi? Kierroksella sain tietää, ettei sotilaslääketieteen museoita ole maailmalla tiettävästi kuin puolenkymmentä. Hennalan ainutlaatuista museota asianharrastajat käyvät katsomassa kuulemma Yhdysvaltoja myöten. Myös Hennala muutenkin on merkittävä ja kauhea nähtävyys. Siellä oli valtava punaisten vankileiri. Sitähän mm. Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -kirjassa. Lahden kaupungin koulujen kulttuuripolulle kannattaisi ehdottomasti lisätä tällaiset omaa kaupunkia esittelevät museot ja merkitykselliset paikat.

Kun ihmiset kuolevat, talot ja tavarat jäävät jäljelle. Eikä sille kyllä mitään voi, että seinät osaavat puhua, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Postineidin taivaallisen ihanat mantelipullat


Nyt on temmelletty viikon verran viime kesän muistiinpanojen, kuvien ja tunnelmien parissa. Tekstiä on syntynyt tyydyttävään tahtiin. Myös karsittu on paljon. Sen minkä toinen on hartaasti kirjoittanut, toinen ehdottaa poistettavaksi kokonaan. Aikamoisen rääkin joutuvat kaikki tekstit käymään läpi.

Viime sunnuntain runeberginleivokset on syöty, hyviä olivat. Eivät muistuttaneet kaupan torttuja lainkaan. Ja olivat niin täyttäviä, että kelpasivat yksin koko lounaaksi. Eipä ihme, että Johan Ludvig pärjäsi torttuaamiaisella pitkälle päivään. Tänä sunnuntaina oli vuorossa Ilmari Kiannon lempipullat, ne taivaallisen ihanat.

Ensin tehtiin pullataikina kohoamaan, sitten murotaikina vetäytymään jääkaappiin. Sitten vielä mantelimössö täytteeksi. Onneksi on kaksi kokkia. Joista ainakin toinen tietää, mitä ollaan tekemässä. Näitä pullia saimme maistaa viime kesänä Kianta-laivalla. Nyt yritämme saada aikaan samanlaisen tulokseen. Jari soitti keittiöhommien kannustukseksi Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Kun pullat olivat hyvin uunissa, siirryimme Doorsiin ja Queeniin.

Koska Runebergin torttujen kanssa joimme viikko sitten punssia, päädyimme siihen, että Kiannon mantelipullia kanssa tarvitsemme myös jotakin vahvistavaa. Muistimme Suomussalmella Pesiön kaupassa juomamme Joosepin täräyksen, jota nautimme kesäillassa Raija-Liisa Kiannon ja Marja Heikkisen kanssa. Siispä sitä. Resepti on yksinkertainen: yksi osa lakkalikööriä, yksi osa karpalolikööriä ja yksi osa giniä. Täräyksen voimalla jaksaa useammankin mantelipullan sunnuntaiaamuna.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Torttuja, punssia ja tuoksupelargonioita

Etteikö kirjailijakotiprojektimme koskettaisi kaikkia aisteja? Runebergien innoittamina ruinasimme ystävältämme tuoksupelargoniat. Kiitos, Kikka! Kun tuoksupelargonian lehteä vähän hieraisee, ilmaan ja sormiin lehahtaa ihmeellinen tuoksu, joka poistaa kaikki ikävät tunteet, jos sellaisia sattuu olemaan. Häipyvät kateus, mustasukkaisuus ja ilkeät ajatukset ihan noin vain – ja ilmakin huoneessa raikastuu. Kyllä Fredrika tietää.

Kikalta saamani tuoksupelargonia on tuoksunsa lisäksi kauniskin.  

Tuoksua levisi myös runeberginLEIVOKSISTA, joita täsmälleen Fredrikan ohjeen mukaan eilen ahkeroimme. Tosin saatoimme tehdä vain neljä ihan oikeanlaista, koska meillä oli vain neljä Runebergin museon kaupasta ostamaamme vuokaa. Loput piti vähän –tai oikeastaan aika paljon – lintsaten törkkiä silikonivuokiin. Oikeaoppisessa leivoksessa on peräti kolme kerrosta: keskimmäinen kiekko paistetaan ensin puolikypsäksi, sitten otetaan pohjalle uusi raaka kiekko, puolikypsän päälle askarrellaan taikinasta rengas ja renkaan sisään tuikataan omenahilloa. Eikä siinäkään vielä kaikki: renkaan sisälle omenahillon päälle pyöritellään taikinarasti. Mielestämme olimme ihan sankareita, kun kaikesta tästä selvisimme. Niinpä sitten Johan Ludvigia matkien nautimme runeberginleivokset kahvin ja punssilasin kera. 

Vasemmalla edessä on oikeaoppinen runeberginleivos kolmine kerroksineen. Siihen ei siis kuulu mikään sokerirengas,  ja hillo on omenahilloa, ei vadelmaa. Nuo muut ovat samasta taikinasta tekemämme lintsaustortut, joista tuli hyviä myös. Ja täyttäviä. Etualalla on kaksi leivosmuottia, molemmista päistä avointa korkeaa tötteröä.
Kirjailijakotikirjan tekeminen siis ilahduttaa kaikkia aistejamme emmekä laihtumaankaan pääse!

lauantai 15. syyskuuta 2012

On Lahdessakin taiteilijakoteja!


Desingn-pääkaupunkikierroksella Lahdessa meille, koko työryhmällemme,  selvisi, että täälläkin on taiteilijakoteja - ja olisi varmaan tulevaisuudessakin, ellei kaikkea taidekoulutusta lopetettaisi.    
Matti Koskelan ateljeekoti on erikoinen Domino-talo Kiveriössä. 
Koskelan ateljeessa on tauluja, veistoksia ja niiden suunnitelmia -ja aika hauska on tuo sininen tuolikin.
Kalevi Ahosen taiteilijakoti piileksii ihan tavallisessa rintamamiestalossa. Nykyään talossa asuu eri alojen taiteilijota, jotka saavat käyttää sitä residenssinään sovitun ajan. Voi vain kuvitella, miten inspiroiva talo on taiteilijalle.



Patio on täynnä yksityiskohtia ja piha patsaita.

Kodissa kaikki on itse tehtyä ja koristeltua.









































tiistai 11. syyskuuta 2012

Operettisäveltäjän luona Balatonin rannalla


Joka neljäs vuosi pidettävä suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi pidettiin tämä vuonna Unkarissa Siofokin kaupungissa viime viikolla. Mukana oli yhteensä yli 600 osanottajia kahdestakymmenestäviidestä eri kansasta. Värikäs kokous Balatonin rannalla oli monella tapaa kiinnostava kokemus. Suomalais-ugrilainen on yksi monipuolisimmista kielikunnista, siihen kuuluu niin suurkaupungissa asuvia eurooppalaisia kuin Siperiassa jutaavia poronhoitajia. Kaikkien kieli tulee kenties yhdestä paikasta, yhdestä kantakielestä jota puhuttiin muutamia tuhansia vuosia sitten. Kongressissa oma kieli- ja kulttuuri-identiteetti sai olla valloillaan.

Mutta ei paikkaa ilman kotimuseota. Heti ensimmäisenä iltana kongressin osanottajat saivat kuulla Siofokin oman säveltäjän Imre Kalmanin (1882–1953) operettisävelmiä kaupungin kesäteatterissa. Pimeässä ja lämpimässä loppukesän illassa monet tutut operettisävelmät kajahtivat komeasti. Saimme myös kuulla, että Kalmanin syntymäkotimuseo on aivan kaupungin keskustassa ja että kenties kongressin aikana jossain välissä halukkailla olisi tilaisuus päästä käymään siellä.

Kongressin toisena päivänä Kalmanin museon toisessa kerroksessa avattiin taidenäyttely ja osanottajat olivat tervetulleita tutustumaan. Moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Pieni lintuaiheinen taidenäyttely oli hauska, mutta hienompaa oli päästä varsinaisiin museotiloihin. Museon kolme huonetta olivat täynnä musiikkia: soittimia, nuotteja ja taustalla soivia operettisävelmiä. Kalmanin operetit tunnistaa, vaikka ei olekaan musiikin asiantuntija. Kalman asui suurimman osan elämästään poissa Unkarista, mutta syntymäkotiin on saatu kerättyä hänelle kuuluvia esineitä. Tunnelma pienessä kaupunkitalossa johtaa 1900-luvun alkuun.



perjantai 7. syyskuuta 2012

Anna Olsonin tappioleipiä


Ensimmäinen vuorotteluvapaaviikko on nyt ohi - ja olen ahkeroinut kovasti, ihan oikeasti. Tänään olin vähän laiskempi: korjailin vain aiemmin tekemäni Lauri Viita -tekstit. Iltapäivällä muistin, että Viitojen keittiössä keikkui hyllyn reunalla Anna Olsonin keittokirja, jollainen minullakin on jostain syystä kirjahyllyssäni. Olipahan sitten ihan pakko leipoa Anna Olsonin tappioleipiä. Ihan hyviä niistä tuli, mitä nyt vähän uunipellillä toisiinsa takertuivat. Miksihän niiden nimi on tappioleipä?




Kirjailijoihin tutustuessa saa tetysti tutustua monenmoisiin aikalaisiin. Anna Olsoni taisi olla perheenemäntien pelastus, sen verran topakkaa tekstiä keittokirjassa on. Vasikanaivomuhennokseenkin löytyy seikkaperäinen resepti -kaikki osat teuraseläimestä käytettiin, tietysti.

Keittokirja ilmestyi suomeksi vuonna 1892. Se oli ensimmäinen koteihin ja kouluihin suunnattu suomalainen keittokirja. Se alkaa kavanmukaisella yleissilmäyksellä elimettömään eli epäorgaaniseen kemiaan, joten naiset saivat sen avulla myös teoriaoppia. 

Anna Olsoni oli Kurkjoen kirkkoherran etevä tytär. Suomen Naisyhdistys lähetti hänet vuonna 1890 Ruotsiin, Englantiin ja Skotlantiin tutustumaan kotitalouden opetukseen. Tuosta vain lahjakas 26-vuotias nainen opetteli englannin kielen ja suoritti kuusiviikkoisen kotitaloysopettajatutkinnon Glasgow´ssa. Hän perusti Suomessa kasvatustieteellisen keittokoulun, sai vaikka kuinka monta lasta ja toimi silti koulun johtajana ja pitkään myös ainoana opettajana. 

Että sellainen kirja löytyi niin Viitojen kuin minunkin kirjahyllystä. Leipoikohan Alfhildkin joskus tappioleipiä?


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Nyt rauhassa kirjoittamaan!


Elokuussa julistettiin Lahdessa koko valtakuntaan koulurauha, marssittiin kulkueessa - ja sen jälkeen jäin kaikessa rauhassa kolmeksi kuukaudeksi virkavapaalle kirjoittamaan kirjamme tekstejä.



Ensin piti järjestellä vähän työtilaa: ripustaa uudet verhot työhuoneeseen. Suuri saavutus minulta: marssia kauppaan ja ostaa verhot. 




Nyt on vuorotteluvapaata kaksi päivää takana. Ne olen viettänyt Tove Janssonin parissa. Kaikkein vaikeinta on juuri se, mitä ennakoinkin: kirjoittaa lyhyesti eli karsia, karsia, karsia. Mutta tästä se lähtee! Kiitos Koneen Säätiölle ja kouluni rehtorille, että saan nyt kirjoittaa kaikessa rauhassa!

Reilun viikon päästä Annekin jää hetkeksi vapaalle, joten pääsemme kirjoittamaan kahdestaan. Nyt Anne huitelee Unkarissa konferenssissa mukanaan taatusti jotain kirjailijakotiluettavaa. Ensi viikolla tapaamme kustantajan ja taittajan. Kyllä tästä varmaan lopulta kirja tulee!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Takaisin Fredrikan ja Johan Ludvigin luo


Kesän kirjailijakotikiertueet ovat onnellisesti ja vähän haikeastikin ohi. Tiukka aikataulu piti eikä sade juurikaan päässyt pilaamaan ulkokuvauksia. Nyt on sadonkorjuun aika: mitä kuvia tuhansista kesän aikana Jarin ottamista kuvista valitsemme kirjaamme? Mitkä kuvat kertovat parhaiten juuri sen kohteen tunnelmasta, kirjailijasta, hänen elämästään ja läheisistään. Haluaisimme välittää lukijoille sitä tunnelmaa, johon itse olemme päässeet keskittymällä kunnolla yhteen kirjailijakohteeseen kerrallaan, lukemalla juuri sen kirjailija teoksia ja eläytymällä hänen elämäänsä. Pienestäkin kohteesta olemme saaneet irti suuria. Tärkeintä on oikea asenne ja halu tehdä matka kirjailijan maailmaan. Yksikään kohde ei ole jättänyt kylmäksi.

Tekstien tekeminen alkoi jo talvella, mutta niihin on vielä keskityttävä kunnolla syksyn aikana. Kymmenet luetut kirjailijaelämäkerrat risteilevät päässä, ne kaikki on nyt saatava järjestykseen. Ja päätettävä, mikä on tärkeää kerrottavaa ja mikä niin hauskaa, että kannattaa kertoa ihan huvikseen.

Vielä yksi matka oli kuitenkin tehtävä ennen lopullista kenttätyöjakson lopettamista. Ihan ensimmäinen kohteemme, Runebergin kotimuseo Porvoossa vajaa vuosi sitten, oli vielä harjoittelua. Nyt, kun olemme käyneet kaikissa kodeissa totesimme, että siellä kannattaa (lue: on pakko) käydä uudelleen. Sen verran hieno ja suuri on Runebergien keltainen kaupunkitalo Porvoossa, että kuvien täytyy olla sen arvoiset. Niitä kannattaa ottaa lisää ja tunnelmaa haistella vielä uudelleen.

Sunnuntainen retki aurinkoiseen Porvooseen meni jo rutiinilla: nyt tiesimme mihin yksityiskohtiin kannattaa keskittyä. Talon tunnelma otti taas omakseen: täällä on eletty värikästä elämää: tyyntä ja myrskyä, villejä lapsia ja arvokkaita kutsuvieraita, marjojen säilömistä ja juhlapuheita. Sellaista kun elämä parhaimmillaan on.



Oppaamme Mervi Backman on kävelevä Runeberg-tietopankki. Hän tuntee pienimmätkin yksityiskohdat porvoolaiskodin asukkaista. Ja jos hän ei jotakin tiedä, hän tietää, mitä tieto löytyy muutamassa sekunnissa. Jos joku asia on museolle tärkeää, se on innostuneet ja paljon tietävät oppaat, sellaiset kuin Runeberg-museossa!

Nyt, kun Runebergit on tavattu uudelleen kaipaan jo istumaan Hiidenmaalle Aino Kallaksen Kassarin talon portaille ja Suomussalmelle Turjanlinnan vanhan saunan laiturille. Ja voi miten hieno näköala oli Paikkarin torpan pihalta Sammatissa. Ehkä ensi kesänä.


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Koukussa tosiaan!

Lomareissulla Tallinnassakin piti sännätä kirjailijakoteja katsomaan. Tosin kuin omassa pääkaupungissamme Tallinnassa on kaksikin kirjailijakotia ihan keskustassa ja ties kuinka monen talon kyljessä Lydia Koidulan muistolaatta.


Lydia Koidulalle oli omistettu yksi kukkafestivaalien näytepuutarhoista.

Mutta voi ei: jostain käsittämättömästä syystä Tallinnan kirjailijakotimuseot olivat kiinni juuri tiistaisin. Siksipä jouduimme tyttären kanssa ihailemaan niitä vain ulkoapäin ja päättämään, että uudelleen on tultava.


Ensin vaikeroimme Eduard Vilden kotimuseon edustalla. Ihana, vähän rapistunut vaaleanpuneinen talo näytti kovin kutsuvalta.

Tammsaaren museota saatoimme kurkistella aidan takaa. 


Kyltti lupaili hienoa sisältöäkin, mutta sisään emme päässeet.



Yhteen taiteilijakotiin sentään pääsimme sisälle vanhan kaupungin keskustassa. Kuvataiteilija oli maalannut kotinsa jokaisen huoneen seinät ja ripustellut maalauksia ja ties mitä joka puolelle. Tässä on näkymä keittiöön.

Lomareissumme jälkeen Emma säntäsi uudelle lomalle Dubliniin. Siellä hän yritti Oscar Wilden kotimuseoon, mutta kuinka ollakaan: se oli kiinni. Museo on kuulemma kyltin perusteella kokonaan suljettu yleisöltä ja auki vain opetuskäyttöön. Onpa onnetonta!

Kirjaprojektimme on lähes lomalla nyt pari viikkoa. Lukeminen toki jatkuu: Annella on junassa matkalla Siperian sydämeen mukana klassikoitamme ja minä järjestelen olohuoneen pöydälle kasaamiani kirjapinoja valikoiden sieltä milloin mitäkin. Elokuun loppu menee töissä koulussa. Kun 3.9. aloitan vuorotteluvapaan, saan kirjoittaa kokopäiväisesti kolme kuukautta. Pari viikkoa kirjoitan yhdessä Annen kanssa. Kokouksia Helsingissä kustantajan ja taittajan kanssa on tietysti myös luvassa, samoin joitakin paikkuukuvauskierroksia.

Sitäkin vaikeroin, miten kömpelö tämä Blogspot-blogipalvelu onkaan. Opettelematta HTML-kieltä ei sivuja saa näyttämään ainakaan Macilla tekemällä siltä miltä tahtoisi - eikä edes opettelemalla. Ärsyttävää! 

perjantai 3. elokuuta 2012

Talo niityn keskellä

Viimeinen kohteemme kirjailijakotireissullamme oli iki-ihana Vuorela, Einari Vuorelan syntymäkoti, josta myöhemmin tuli Einari Vuorelan ja vaimonsa Laura Sointeen kesäkoti. Kylläpä he olivat tehneet entisestä torpasta iki-ihanan kesäpaikan. Itse talo – ja myös sivurakennukset – ovat kauniit ja viihtyisät. Niitty ympärillä kukkii kesän eri vaiheissa eri väreissä, perhoset liihottelevat ja mehiläiset surisevat heinäsirkkojen sirityksen säestyksellä. Me vietimme Vuorelassa oikean sydänkesän aurinkoisen päivän.



Oppaamme Eila Luopakka ja Anne poseeraavat Vuorelassa, jonne pääsee kesäisin sopimuksen mukaan iloisen ja paljon tietävän Eilan opastamana.


Vuorelassakin tuli mieleen, etteivät nämä reissumme kirjailijakotimuseoihin todellakaan ole olleet turhia. Niistä on syntynyt paljon kerrottavaa ja me olemme oppineet paljon. Meillä on ollut myös ihmeellistä onnea myötä. Sää on ollut aina oikeanlainen ja olemme tavanneet mitä kiinnostavimpia ja hienoimpia ihmisiä. Vuorelaan mennessämmekin pääsimme yllättäen tutustumaan vanhaan, jo käytöstä poistettuun vesimyllyyn. Oppaamme Eila Luopakka sanoi, ettei itsekään ole koskaan päässyt myllyyn sisälle. Nyt myllyn omistaja, ystävällinen vanha herra, jonka nimeä unohdimme tiedustella, sattui olemaan puita karsimassa myllyn lähistöllä. Hän päästi meidät seikkailemaan vanhan myllyn sisuksiin. Yhtäkkiä saimme siis oppitunnin siitä, miten aikoinaan tuotettiin lähisähköä varsin ekologisesti!

Nyt on haikea olo. Kirjailijakotimuseoihinkin voi ihan totta jäädä koukkuun!

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kartanoelämää


Monien hellyttävien töllien jälkeen Topeliuksen kotitalo Uuskaarlepyyn Kuddnäsissä kirvoitti ihastuksen henkäyksen ilmestyessään yllättäen näkyviin puiden takaa. Pujahdimme hetkeksi 1800-luvun kartanoelämään: Topeliuksen äidin pitsimyssyt oli helppo kuvitella päähän, kun kuuntelimme nuoren ja pätevän oppaamme Ida Rebersin tarinoita Topeliuksen perheen elämästä Kuddnäsissä.

Taas kerran mietimme tuon ajan ihmisten yhteisöllisyyttä. Kun Uuskaarlepyy lähes kokonaan tuhoutui tulipalossa, Sakari Topeliuksen vanhemmat ilman muuta tarjosivat kartanonsa huoneet palossa kotinsa menettäneille perheille hätämajoitustiloiksi. Samoin toimittiin nälkävuosina, kun kulkutaudit tappoivat nälästä heikentyneitä ihmisiä.

Uuskaarlepyyn ruotsinkielisyys yllätti. Enpä ollut tajunnutkaan, ettei siellä tosiaankaan puhuta suomea. Suomea taitavia oppaita on Kuddnäsissä vain kaksikielinen Ida, joka kykenee opastamaan myös saksaksi. Topeliuskin oli kaksikielinen, mutta hänen suomen kielensä oli paljon ruotsia heikompaa eikä hän oppinut koskaan kirjoittamaan isänsä äidinkielellä eli suomeksi.

Kun me pölpötimme kaupassa suomea, museon johtaja Tina Nylund sattui samaan aikaan ostoksille ja uskaltautui tiedustelemaan, olemmeko me se kirjatyöryhmä. Suomea ei kuulemma kaupassa juuri kuule kuin turistien suusta. Hyvä niin: saimmepahan vähän harjoitella toisen kotimaisen puhumista ja muistutuksen maamme toimivasta kaksikielisyydestä.

Venereissullekin auringossa kimaltavalle merelle pääsimme ystävällisen Karl Anderssonin kyydissä. Uuskaarlepyyn saaristo näyttäytyi meille mitä kauneimpana, oli niin täysi kesä! Enpä ihmettele, että Topelius nautti veneilystä, kalastuksesta ja mökkeilystä.

Kunnon mies kulkee aina kynä kädessä

Topeliuksen isä, lääkäri ja kansanperinteenkerääjä, opasti juuri kirjoittamaan oppinutta poikaansa sanomalla, että kunnon mies kulkee aina kynä kädessä. Joka päivä on kirjoitettava vähintään yksi lause. Oi, sanoisivatpa nykyisätkin niin!


torstai 26. heinäkuuta 2012

Töllistä kartanoon


Voi miten harmaasta ja riipaisevan pienestä töllistä on Nobel-kirjailijamme elämä alkanut. Silti hemmoteltu ainokainen sai hellää huolenpitoa ja koulutuksen. Tosi pieneltä ja alkeelliselta Sillanpään kotitalo Myllykolu nykyihmisen silmin tietysti tuntuu. Eikä toinenkaan kotimökki Töllinmäki sen muhkeammalta tunnu.  



Oppaamme Tarja Raipalan kanssa pohdiskelimme Myllykoluun tyylikkäästi rakennetun kesäteatterin ohjelmistoa. Kun kerran Sillanpään maisemissa ollaan, pitäisikö ohjelmistossa aina olla joko Sillanpään tuotantoa tahi Sillanpäästä kertovaa tuotantoa.

Molemmat mökit sijaitsevat Hämeenkyrössä, joka osoittautuikin olevan varsinainen kulttuuri-ihmisten keskittymä. Hämmästyttävin luomus taisi olla Katri-Helenan rakennuttama kalanmuotoinen järvenrantatalo.

Minä kirjoitan muistiin, kun oppaamme Tarja Raipala kertoo Myllykolussa syntyneen F. E. Sillanpään vaiheista.



Anne räpsi kuvia blogia varten, Jari kuvasi mökkejä ympäristöineen kirjaan ja minä Annen säestyksellä hölpötin oppaan kanssa ja tein muistiinpanoja pikku vihkooni. Oikein hyvä työnjako.

Ja sitten suuntasimme Uusikaarlepyyhyn kohti Topeliuksen kotikartanoa Kuddnäsiä.


maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kaarlo Sarkiaa etsimässä

Kaunista keskikesän päivää, jonka vietimme Väinö Linnan reitillä, seurasi sateinen ja kylmä syksyä enteilevä päivä. Alun perin kirjailijalistallamme ei ollut lainkaan Kaarlo Sarkiaa ja hänen nuoruudenkotiaan. Mutta koska olimme valmiiksi Tampereella, lähellä Kiikkaa, päätimme katsastaa myös tämän kohteen. Annamari oli jo vähän pohjustanut asiaa lukutauollamme.

Paikka ei ihan helpolla löytynyt, päätieltä ei ollut viittaa, joka olisi johdattanut museolla. Vähän epäuskoisina ajoimme Sarkiantietä pitkin ympärillemme katsellen. Ensin löysimme paikan, jossa oli sijainnut Kaarlo Sarkian syntymäkoti. Kyltin lisäksi paikalla oli Sarkian muotokuva. Löydöstä rohkaistuneena jatkoimme vielä eteenpäin ja löytyihän se. Tienvarressa oli pieni kyltti, jossa luki Sarkia-museo ja se osoitti kohti pientä harmaata mökkiä suuren vihreyden keskellä. Sadekin taukosi hetkeksi.

Avaimen museoon saimme naapurista. Mökin sisällä oli keittiö, tupa ja pieni makuuhuone, joka oli ollut nuorena orvoksi jääneen Kaarlo-pojan makuuhuone. Vaatimaton mökki puhutteli runoillaan. Taas olimme yhden kirjailijan elämäntarinan alussa.

Kaarlo Sarkian kipsipää Sarkia-museon hämärässä.


Kiikasta sitten matkasimme Sastamalaan ja kirjan museoon Pukstaaviin. Siellä saimme viipyä pitkän tovin, ulkona satoi kaatamalla. Katselimme pieniä videopätkiä meille tutuista kirjailijoista, niitä olisi voinut olla enemmänkin. Hauskasti valittuja paloja kirjailijoiden elämästä. 

Osmo Rauhalan taideteokset Tyrvään kirkon alttarilla.


Sastamalan Pyhän Olavin kirkko oli tietenkin myös pakko katsastaa, se on todella vaikuttava näky sekä sisältä että ulkoa. Eikä huonommaksi jäänyt keskiaikainen Pyhän Marian kirkkokaan maalattioineen ja ikivanhoine puuveistoksineen, sateesta huolimatta myös se oli nähtävä. Ja kyllä kannatti.

Illaksi päädyimme Motelli Kyröskoskeen odottamaan seuraavaa, F. E. Sillanpään kanssa vietettävää päivää. Huomiset ulkokuvaukset jännittävät, sateessa niitä ei pysty tekemään lainkaan.

Linnan raunioilla



Urjalassa Väinö Linna -reitillä pääsee tutustumaan Linnan lapsuudenmaisemiin ja Täällä Pohjantähden alla -kirjan kuvitteellisiin tapahtumapaikkoihin. Kuten Linna itse sanoi reittiä suunnitellessaan: mielikuvitusta käyttäen voi nähdä vaikkapa itsensä Koskelan Jussin murahdellen kävelevän vastaan. Linnan lapsuudenkoti Velkala on valitettavasti raunioina. Se purettiin muutama vuosi ennen Tuntemattoman sotilaan ilmestymistä. Rauniota riiti matkan varrella muutenkin: koulukin oli palanut, samoin työväentalo. 

Reitillä on silti paljon hienoa nähtävää - voihan sitä paitsi noilla raunioillakin käyttää mielikuvitustaan. Yksi hienoimmista kohteista on Ittellisen tunnelmallinen pirtti pihapiireineen. Siellä kirkkaassa auringinpaisteessa kuvautimme itsemme. Oppaamme Marja-Riitta Touru näppäsi meistä kuvan vanhan kaivon kannella.


lauantai 21. heinäkuuta 2012

Hehkuvia kesäpäiviä


Matkailtuamme viikkokausia ympäri Suomen ja vähän Norjassakin, yksi viikko kotona teki hyvää. Taustatietojen kerääminen lähipuistossa, oman työpöydän ääressä, omalla sohvalla ja omassa sängyssä vahvisti välillä heikoksi heittäytyvää uskoa siitä, että tämänkin kirjan taustatyö on mahdollista tehdä. Sitä mukaa kun ottaa saa luettavakseen kirjailijaelämäkertoja, joutuu uusien lähteiden äärelle. Joskus joutuu ihan sivuraiteille jonkun pienen lukemansa yksityiskohdan takia, joskus kiinnostuu kirjallisuushistorian taustahenkilöistä niin paljon, että on pakko selvittää heidänkin elämäkertojaan.

Uusittu Ahola


Kotiviikolle oli suunniteltu vain kaksi käyntikohdetta. Ensin suuntasimme – jälleen kerran – Tuusulan rantatielle. Tällä kertaa uusittuun Aholaa. Alun perin sinne piti mennä jo keväällä, mutta talon remontti valmistui vasta kesäkuussa. Nyt museo elää vahvasti uutta tulemistaan.

Uusittu näyttely on ottanut käyttöön myös tekniikan. Juhani Ahosta ja Vennny Soldan-Brofeldtista kertovassa kotimuseossa huoneet puhuvat, ihan kirjaimellisesti. Yläkerrassa on tilaa vaihtuville näyttelyille ja pienessä elokuvahuoneessa pyörii Peter von Baghin uusi elokuva Lastuja. Vaikka olinkin nähnyt elokuvan jo teatterissa, oli mukava katsoa koko pitkä Ahosta ja hänen sukulaisistaan kertova elokuva uudelleen. Se on upea kooste ajan kulttuurihistoriaa.

Toven karu ja kaunis Haru


Toinen päiväreissu tehtiin Toven Janssonin kesäsaareen Klovharuun Pellingin edustalle. Tätä käyntiä oli valmisteltu pitkään. Ensimmäiset yhteydenotot Pellinkiin tein jo alkuvuodesta. Silloin selvisi, että saareen ei niin vain pääsekään. Tarvitaan oikeanlainen kulkuväline ja oikea aika. Turistit voivat tulla saareen yhden viikon aikana vuodessa, ja silloinkin vain jo ilma sattuu olevan sopiva.

Laivan varasimme laivuri Martin Tillmanilta jo maaliskuussa. Laivan, joka on tarkoitettu kapteenin lisäksi kahdelletoista hengelle. Se oli siis aika iso vain kolmen hengen käyttöön. Kevään aikana kävimme neuvotteluita sekä keskenämme että Tillmanin kanssa ja päädyimme pyytämään mukaan muitakin Toven saaresta kiinnostuneita matkailijoita. Se oli helppoa, hehkuvankauniina kesäaamuna Caroline-laiva laiva vei yksitoista iloista matkalaista Haruun. Meillä oli uskomaton tuuri, epävakaisten säiden kesänä satuimme olemaan liikkeellä juuri oikeanlaisena päivänä. Yhtenä todella harvoista.

Toven ja Tuulikin saari esiintyi meille parhaimmillaan. Aika saaressa kului siivillä. Onneksemme saareen oli tullut myös Pellingin kotiseutuyhdistyksen edustajia, joilla oli paljon kiinnostavaa kerrottavaa saaresta ja sen erikoislaatuisista asukkaista. Saaren ja talon valokuvaaminen ei ollut ihan yksinkertaista, emme todellakaan olleet ainoa saaresta kiinnostunut seurue. Kuvan ottaminen ilman ihmisiä osoittautui todella vaikeaksi. Jarin uskomattomalla kärsivällisyydellä siitäkin selvittiin.



Myönnän, että jännitin reissun onnistumista. Seurasin säätiedotuksia huolissani koko viikon. Synkät ennustukseni eivät onneksi toteutuneet, matka onnistui hienosti. Aurinko helotti ja seurueemme pääsi laulamaan Janssonin Syyslaulun komeasti sekä ruotsiksi että suomeksi sen syntypaikalla. Ja nostamaan maljan karunkauniille saarelle.



Laivareissuun sisältyi lohikeittolounas, jonka söimme lämpimällä kalliolla tai laivan kannella. Harvoin on keitto maistunut niin hyvältä.



Nyt meillä on edessä vielä viimeinen viikon pituinen kirjailijakotiturnee, sunnuntaina suuntaamme Väinö Linnan Urjalaan.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Valoa ja kiviä Jäämeren rannalla


Kun Jari valokuvasi Nils-Aslak Valkeapään ihanaa kirjailijakotia Jäämeren rannalla Norjassa Skibotnissa, Anne ja minä ehdimme hetkiseksi kävelemään ja jopa istuskelemaan meren rantaan. Jälleen meitä onnisti säänkin suhteen: aurinko paistoi, meri kimalteli vuonossa ja lumiset tunturien (vai vuoriako ne jo ovat?) huiput siinsivät. Keräsimme kiviä ja ihmettelimme, miten onnekkaita olemme, kun saamme tehdä tätä kirjailijakotiprojektia. Tulee matkatuksi toinen toistaan hienompaan paikkaan ja tavatuksi toinen toistaan hienompia ihmisiä.

Valkeapään Lásságámmia meille esittelivät muun muassa Nils-Aslak Valkeapään eli Ailun pikkuserkku ja ystävä. Saimme siis kuulla läheisten ihmisten kertomuksia monitaiteilijasta. Tuli myös surullinen olo: Ailu ei ehtinyt kuin hetkisen nauttia ihanasta Lásságámmistaan, koska kuoli niin pian talon valmistuttua.
Anne ja minä ihmettelemme Reidar Särestöniemen taulua. Minun piti tarkistaa, onko taulu tosiaan maalattu yhteen tasoon vai onko siinä joitakin salaisia kerroksia kolmiulotteisuutta luomassa. Ei ollut!


Paluumatkalla poikkesimme Kittilässä, josta onkin kehkeytymässä varsinainen kuvataiteen keskus. Pienellä paikkakunnalla on kuvataiteilijoiden kotimuseoita ja taidemuseoita. Häpeäkseni tajusin, etten ole ikinä käynyt Reidar Särestöniemen kotimuseossa enkä nähnyt hänen töitään kuin kuvissa. Olin jäänyt käsitykseen, että hän oli Urho Kekkosen luoma kupla, jonkinmoinen toritaiteilijaksi verrattava. Nyt kävikin niin, että ällistyksekseni lumoudun heti ensimmäisestä taulusta, joka kuvasi kevään juuri sellaisena kuin sen koen: raivoavana ja kirkuvana. Ja entäs taulujen ihmeellinen kolmiulotteisuus? Millainen velho Särestöniemi onkaan!
Tämä Reidar Särestöniemen tiskipöytäidea täytyy muistaa, kun tulee keittiöremontin aika.

Tuli sellainen olo, että piti vielä saada tietää taiteilijasta lisää. Iloksemme Rovaniemen taidemuseossa Korundissa oli Särestöniemen iso näyttely, joka valotti taiteilijan kehitystä lähes kolmen vuosikymmenen ajalta. Hieno näyttely –ja paljon pohdittavaa minulle, jonka ennakkoluulot jälleen kerran saivat kyytiä.

Kuvataiteilijan kotimuseo sai meidät pohtimaan omaa tulevaa kirjailijakotikirjaamme. Kuvataiteilijan museohan kykenee esittelemään kodin lisäksi sen tärkeimmän eli siellä asuneen taiteilijan taidetta. Kirjailijakoti on tietysti toisenlainen ja vaatii erilaisen paneutumisen.

Nyt on edessä pari päivää kotona, mutta projektin kannalta myös nämä ovat kiireisiä. Jokainen museokäyntimme vaatii paljon ennakkovalmisteluja kirjailijaan ja hänen kirjoihinsa paneutumisen lisäksi. Soittelemme kuvauslupia, pyydämme mahdollisuutta olla museossa aukioloajan ulkopuolellakin, toivomme opastusta, järjestämme tapaamisia asiantuntijoiden kanssa ja varaamme majoituksen. Puheluja tulee paljon, sähköpostiviestejä samoin –ja aikaa menee hämmästyttävästi. Onneksi saamme aina ystävällisen ja innostuneen vastaanoton!