Muuttuuko menneisyys?

"Miten me voimme ymmärtää menneiden aikakausien ihmisten ajatuksia muuttamatta niitä omiemme kaltaisiksi?" Seppo Knuutila sanoi luennossaan Muuttuva menneisyys – ajassa liikkuminen ja anakronismi (Joensuussa ÄOL:n talvipäivillä 14.1.2012). Tätä ei voi olla miettimättä, kun kiertelee kirjailijakoteja ja lukee elämästä niissä. Lukiessa kaunokirjallisuutta, joissa nämä museoidut asuinpaikat kuhisevat elämää, syntyy tietynlaisia mielikuvia –mutta väkisinhän ne syntyvät sen tiedon läpi, mitä lukijalla nyt on kaikesta menneestä. Lauri Viidan Moreenin Erkin vauhdikasta lapsuutta vertaa tietysti Lauri Viidan lapsuuteen, niin paljon omaelämäkerrallista kirjassa on. Sen vimmaista kieltä luin väkisinkin myös sen kautta, mitä tiedän Viidan skitsofrenian aiheuttamasta uskomattomasta puheenpulptuksesta. Ja entäs Pentinkulma sitten! Tällaista vanhanaikaista biografista lukemista siis nyt harrastamme.

Knuuttila sanoi myös, että anakronismiin ( = jonkin asian sijoittamista väärään aikaan, useimmiten jonkin nykyajan asian tai ajatusrakennelman sijoittaminen menneisyyteen) sortumisen vaara piilee siinä, että jollekin historialliselle asialle kuten vaikkapa menneisyyden tavoille annetaan merkitys nykyajan kautta. Kunpa pystyisikin tarkastelemaan kirjailijakoteja niissä asuneiden ihmisten näkökulmasta. Kun kirjailijakodissa käy, täytyy sietää se, että nyt se on pysähtynyt museo ja museon tavaroiden, huonekalun ja tunnelman aistimiseksi tarvitaan mielikuvituksen tuottamaa aikamatkaa.

Kirjailijakotien tavarathan näyttävät tietysti nyt nostalgisilta: vanhoilta ja vanhanaikaisilta, vaikka ovat taatusti olleet joskus uusia ja nykyaikaisia. Samoin itse talot. Jopa Kiven harmaana kenottava kuolinmökki on tietysti ollut aikoinaan aivan toisenlainen: täynnä elämää ja paljon uudempi eikä ehkä aikalaisten mielestä ihan niin surkean pieni kuin meidän näkökulmastamme katsottuna. Kun kylmästä hytisten kävimme valokuvaamassa mökkiä hankien keskellä, se näytti kovin yksinäiseltä ja hiljaiselta. Meistä se silti tuntui oikein huokuvan tarinaansa, vaikka mökki mykkänä kököttikin. Eipä se kuitenkaan Kiven aikaan tainnut talvellakaan sellaiselta näyttää kuin nyt. Hanki oli taatusti tampattu polkuja täyteen, lunta sulatettu saunavedeksi ja savupiipusta noussut savua. Silti tuntuu kyllä uskomattomalta, miten sellaisessa harvaseinäisessä mökkipahasessa on tarjettu paukkupakkasilla.

Knuuttilan ajatukset nousivat mieleeni myös, kun tein ennakkotöitä Tove Janssonin Harun-saareen tutustumista varten. Katselin YouTubesta videota hauskasta luisteluretkestä talviseen saareen. Mökin sisäkuvista huomasin muumimukeja roikkumassa keittiön nauloissa. Mökki, jota vuokrataan kesäisin lomamökiksi, sisältää tietysti paljon anakronismeja. Silti ajattelen, ettei kirjailijakotimuseoiden eikä tulevan kirjammekaan tavoitteena ole täydellinen historiallinen totuus ja autenttisuus. Museot puhaltelevat henkiin menneisyyttä, pukkaavat mielikuvitusmatkalle (joka olkoon anakronismienkin kyllästämiä) ja antavat jotakin tietoa siitä, millaisissa paikoissa kirjailijat elivät ja ennen kaikkea kirjoittivat.

Tuusulassa oli viikonloppuna tosi paljon lunta. Ensin Jari kuvasi Albert Stenvallin perheen saunaa (kuvassa). Sen jälkeen piti rämpiä polvia myöten lumessa, jotta saatiin Aleksis Kiven kuolinmökistä kauniita talvikuvia.

Matkamessuilla

Aika monta kertaa on tullut haettua Helsingin matkamessuilta paperikassillinen hyviä ideoita tuleviksi lomiksi. Tämän vuoden lomat ovat niin tiukkaan napitetut, että messuille lähteminen tuntui aluksi turhalta itsensä kiusaamiselta. Juuri nyt ei kannata haaveilla sen enempää Hurtigrutenista kuin junamatkasta Moskovasta Ulaanbaatarin kautta Pekingiin. Mutta voisiko messuilta löytyä ideoita ja käytännön tuleville kirjailijakoti-matkollemme?

Matkamessut vetävät väkeä. Suomalaisten suosikkikohteet ovat hyvin edustettuina, suuret matkatoimistot myyvät ensi kesää liukuhihnalta. Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Meidän kirjailijakoti-kohteemme eivät ehkä edusta varsinaista valtavirtaa.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti. Heti ensimmäinen pieni tiski, jolle suunnistin tuotti hyvän tuloksen. Taivalkosken osastolla päivystivät Päätalo-keskuksen oppaat, jotka lupasivat henkilökohtaisesti opastaa sekä käyntimme sekä Kalle Päätalon lapsuudenkodissa Kallioniemessä että Päätalo-keskuksessa. Sain yhteystietojen lisäksi mukaani Päätalo-viikon hienon ohjelman, kunnan kartan ja listan majoitusvaihtoehdoista. Seuraavalla osastolla Suomussalmen edustaja lastasi mukaani pinon kunnan esitteitä, jossa Kiannon Turjanlinnan oli tyylikkäästi esillä. Sain myös tietää, että turistimatkoja Turjanlinnaan tekevän Kianta-laivan voi vuokrata yksityisesti, silloin pääsee rantautumaan myös Kiannon hautasaareen ja katselemaan laajemmin Kianta-järven maisemia järveltä päin. Niin kuin itse Kiantokin oli aikoinaan tehnyt.

Kajaanin seudun osastolla sain viimeisimmät tiedot Eino Leino –talosta ja tietenkin Kajaanin runoviikoista. Kustavin osastolla minua neuvottiin, kuinka parhaiten saa yhteyden oikeisiin henkilöihin, jotka voivat auttaa Volter Kilven kesäasuntoon Lintukotoon pääsemisessä. Paperikassini täyttyi ennakkoluuloistani huolimatta.

Iisalmen osastolta löytyi koottua tietoa Juhani Ahon museosta ja muista tärkeistä kirjailijan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä kohteista. Jopa pieneltä Uusikaarlepyyn osastolta löytyi henkilö, joka osasi kertoa, miten Sakari Topeliuksen lapsuudenkotiin Kuddnäsiin pääsee ja kuka kunnassa voisi auttaa taloon tutustumisessa ja kuvausluvan saamisessa.

Näin hyvän menestyksen jälkeen uskalsin vielä lähestyä Hiidenmaan osastoa kysyäkseni saaressa sijaitsevasta Aino Kallaksen kesämökistä. Ja tietoa löytyi. Sijainti kartalta etsittiin hartaasti, samoin näytettiin, missä on Kallaksen romaanista tuttu Reigin kirkko.

Matkamessut olivat siis menestys sellaisellekin, joka haki pieniä täsmäkohteita valtavasta tarjonnasta. Suomi ei olekaan pelkästään kylpylöiden, ketjuhotellien ja keinotekoisten huvipuistojen luvattu maa, kulttuurimatkalaisellekin löytyy valtavasti tarjontaa. Joskus voisi viettää kesänsä kiertämällä suomalaisia kesäteattereita. Tehdäänköhän missään niin paljon ja niin antaumuksella kesäteatteria kuin Suomessa? Niistäkin sai messuilla hyvän läpileikkauksen.

Alussa ovat kirjat, tarralaput ja netti

Ennakkotyö on yleensä tietokirjojen teossa parasta: saa lueskella, etsiskellä, löytää jotakin uutta, muistaa jotakin jo unohtunutta. Kirjailijakodit-kirjan ennakkotyö tuntuu erityisen hyvältä. Mehän luimme kymmenen ja puoli vuotta kaksi vasta ilmestynyttä kirjaa joka ikinen viikko, kun kirjoitimme kirjapalstaa Me Naisiin. Sen verran kova oli lukemisen tahti, ettemme juuri muuta kaunokirjallisuutta ehtineetkään lukea.

Nyt saamme taas sukeltaa vanhempaan kirjallisuuteen, ihaniin ja hämmästyttäviin suomalaisiin klassikkoihin ja erilaisiin kirjailijaelämäkertoihin. Kirjat täyttyvät keltaisista, pinkeistä ja vihreistä tarralapuista ja tarralaput puolestaan sekalaisista huomautuksista. Kun näkökulma klassikkoon on uusi eli se, miten siinä kenties näkyy se, missä se on kirjoitettu, kirjakin muuttuu taas vähän uudeksi. Toisaalta tuntuu huvittavalta, miten ajankohtaisiakin klassikot saattavat olla. Viidan Moreenissakin Iisakki ajatuksiaan vyöryttäessään ihmettelee, mitä se tarkoittaa, kun kulutus kiihtyy ja elintaso kohoaa: ”Sanotaan: Elintaso kohoaa! Kysytään: Missä on se taso? Kestääkö se? Näkyykö se? Onko se vaaka- vai pystysuora? Onko se kiero, vai eikö se olekaan taso, vaan aaltolevy? Kysytään: Ottaako nälkä huomioon, onko vatsa toisessa vai kuudennessa kerroksessa?” Niinpä.

Viikonloppuna aloin lukea parinkymmenen vuoden jälkeen uudelleen kirjaa, jonka avaaminen aiheuttaa vääjäämättä väristyksiä. Ensimmäiset sanat ovat: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Junamatkat Joensuuhun ja takaisin sujuivat pentinkulmalaisten seurassa. Enpä joutanut suremaan, vaikka radalle kaatuneet puut kaksinkertaistivat menomatkan kuusituntiseksi – sainpahan lukea yhä vain.

Samaan aikaan toisaalla eli Lahdessa Jari etsi netin pitkin ja poikin ja löysi vielä pari mahdollista kohdetta, joita täytyy pohtia. Suomessa on valtavasti kirjailijamuistomerkkejä ja erilaisia kirjailija- ja kirjareittejä. Kirjailijakoteja – varsinkaan autenttisia – ei sentään niin paljon ole. Mutta kyllä täällä kirjailijoita rakastetaan!

Kirja tulee jo uniin

Kivi tulee uniinkin: ”eli vain syksystä jouluun”. Eilen iltamyöhällä sain Annelta tekstiviestin: ”Vaikka miten monta kertaa olen lukenut Aleksiksen viimeisistä ajoista, niin taas olen järkyttynyt niistä. Miten se pystyi makaamaan 10 kk siinä kamarin pienessä sängyssä? Miten pitkä oli sänky? Entä missä nukkuivat Albert, Karoliina ja heidän 3 lastaan? Ihan mahdoton yhtälö. Entä miten pitkälle riitti Aleksisesta maksetut 5 tynnyriä ruista? Missä niitä säilytettiin?” Niinpä. Ja ihan sekaisin oleva mies, joka oli ainakin sairaalassa kieltäytynyt peseytymästäkin. Eipä tainnut talvipakkasella idyllinen mökki olla sittenkään niin idyllinen…

Minun mielessäni pyörivät jo Lauri Viita ja Jalmari Finne. Jostain syystä Viidan Alfhid on tuntunut aina minusta vähän ärsyttävältä runolta, vähän tekopyhältä… Mutta ehkä saan siihen uutta puhtia Viita-museosta, jonne olemme saaneet luvan helmikuussa mennä. Kaikki ottavat meidät niin ystävällisesti ja innostuneesti vastaan. Jokaisella kirjailijalla on ihailijansa, asiantuntevat oppaat kodissa. Viita-museokin avataan ja jopa lämmitetään meitä varten. Nyt on suunnitelmissa lukea Moreeni vielä uudestaan – ja tietysti Betonimylläri. Kauhukseni huomasin, ettei kumpaakaan löydy hyllystäni. Siispä suuntaan antikvariaattiin, jonka nimi täällä Lahdessa on meille sopivasti Aleksis K.!

Ilokseni uusimmassa Onnimannissa on juuri kuin tilauksesta hauska juttu Jalmari Finnestä pikkupoikana Kangasalla. Miten ahkera kirjastonkäyttäjä hän olikaan.

Nyt se alkaa

Tieto kirjaksi

Uuden tietokirjan aloittaminen on ihanaa ja kamalaa, hurmaavaa ja raastavaa. Ihanaa siksi, että saa hypätä johonkin itselleen tärkeään aiheeseen kokonaan sisälle, ja parhaassa tapauksessa viipyä siellä pitkään. Kamalaa siksi, että työmäärän tietää jo etukäteen olevan valtava ja aika on aina kortilla. Hurmaava ja raastava kulkevat kirjanteossa käsi kädessä, vähän niin kuin näyttelijällä halu esiintyä ja ramppikuume.

Kirjailijakodit ovat aina kiehtoneet. Parhaimmillaan niissä on päässyt hetkeksi eläytymään jonkun ihmisen työhön, hänen maisemiinsa ja tunnelmiinsa. Se voi tapahtua yhtä hyvin Keniassa lähellä Nairobia olevassa Karen Blixenin eksoottisessa ja boheemissa Afrikan-kodissa kuin Ranskassa Marcel Proustin muistolle omistetussa Täti Leonien pikkusievässä porvaristalossa. Ympäri maailmaa hellitään upeita museoita, jotka on omistettu yhdelle henkilölle ja hänen elämäntyölleen.

Eikä tämäkään aina riitä, jossain on menty vielä pitemmälle. Esimerkiksi venäläisille Aleksandr Puskin on niin merkittävä kirjailija, että maasta löytyy paitsi lukematon määrä hänen patsaitaan ja muutama hänen työlleen omistettu museo, myös mm. tunnelmallinen pikku museo, joka on omistettu yhdelle ainoalle Puskinin novellille. Museo sijaitsee Pietarin lähellä Puskinissa ja on sisustettu niin kuin novellin vanha majatalo vierastiloineen ja keittiöineen. Museosta löytyy sekä novellin vanhan majatalonhoitajan että hänen kauniin tyttärensä huone. 1800-luvun alun tyyliin sisustettu tunnelmallinen ja aidosti elämyksellinen paikka on kaukana tämän päivän kiireestä.

Ajatus kehittyy…

Suomessa on tehty paljon työtä omien kirjailijakotien säilyttämiseksi. Yhdeltä istumalta voi laskea toistakymmentä toimivaa kirjailijakotimuseota ja vähän penkomalla niitä löytää toisen mokoman lisää. Näiden lisäksi tulevat erilaiset kirjailijahuoneet isompien museoiden yhteydessä, kirjastojen ylläpitämät hienot kirjailijakokoelmat ja kirjailijoille omistetut tapahtumat. Meillä on mitä näyttää.

Suuri osa tästä työstä tehdään vapaaehtoisvoimin, asialla voi olla kirjailijan nimikkoseura tai muu pieni paikallinen yhteisö. Tällainen sekä kansallista että paikallista identiteettiä vaaliva työ ansaitsisi tulla huomatuksi ja tunnustetuksi. Ajatus lähteä kartoittamaan Suomessa olevia kirjailijakohteita ja koota niistä kirja heräsi niin vahvana, että sitä piti ainakin testata.

Onneksemme Avain-kustannus kiinnostui ajatuksesta. Keskusteluissamme sekä Avaimen Anna-Riikka Carlsonin kanssa että keskenämme hanke alkoi kehittyä ja saada muotoa. Ideoita oli aluksi kiusaksi asti, osa selvästi kuolleina syntyneitä. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin hankkeen hinta. Kaikkien kirjailijakohteiden kiertäminen, kuvaaminen, tietojen kokoaminen ja kirjan kirjoittaminen tulisi olemaan kallis urakka. Pelkät automatkojen pituudet tulisivat olemaan rapiat 5000 kilometriä ja matkaaminen vaatisi kymmeniä yöpymisiä eri paikkakunnilla kohteiden läheisyydessä. Aikaakin työlle pitäisi varata kunnolla. Tällaisessa projektissa pohjatyötä voi tehdä määrättömästi.

Toiveikkaana ryhdyimme kuitenkin toimeen. Kuivaharjoittelua tehtiin jo ensimmäisenä kesänä ennen kuin hankkeen toteutumisesta oli mitään varmuutta. Ensimmäinen kohde valittiin läheltä. Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin kotimuseo Porvoossa oli tuttu entuudestaan, se oli hyvin hoidettu ja merkittävä kirjailijakoti, oikeastaan kahden kirjailijan koti.

Matka Porvooseen vahvisti uskoa hankkeeseen. Päivän aikana kuuntelimme kahden eri oppaan uskomattoman eloisaa ja innostavaa esittelyä Runebergien kodista. Paikalla kävi bussilasteittain kiinnostuneita kävijöitä, jotka saivat hyvän ja mieleenpainuvan kuvan kirjailijapariskunnan elämästä 1800-luvun loppupuolella. Oppaiden ammattitaito ja kyky kaapata kuulijat haltuunsa teki vaikutuksen. Kaikkea faktatietoa ei kannata kuulijoiden päälle kaataa, yksi tarina tai muutama pieni anekdootti välittää joskus enemmän tietoa kuin vankka faktapläjäys. Valokuvattavaa riitti talon sisällä ja pihalla. Oppaat auttoivat sekä jakamalla tietojaan, että järjestämällä kuvausmahdollisuuksia, kuvausluvan olimme ystävällisesti saaneet Porvoon museotoimesta jo aikaisemmin.

Päivä Runebergien luona oli vaikuttava, hauska ja elämyksellinen. Opimme paljon samalla kun haistelimme vanhan talon tunnelmaa. Oli helppo kuvitella, miten Runebergien vilkkaat pojat olivat juoksennelleet pitkin taloa ja pihamaata ja aiheuttaneet äidilleen jatkuvia kurinpito-ongelmia samalla kun isä on ollut omassa huoneessaan syventyneenä kirjallisiin töihinsä. Pääsimme jopa maistamaan luumuja, jotka olivat juuri kypsyneet talon edessä kukoistavassa Fredrikan puutarhassa.

Fredrikan puutarha kukoistaa edelleen runsaana.

Oppaiden vinkistä kävimme myös Porvoon hautausmaalla, jossa komeilee Johan Ludvig Runebergin mahtipontinen hautakivi. Ja miksi ei komeilisi, merkittävä mies ja merkittävä elämäntyö. Hautakiven takapuolella ihan sen alalaidassa lukee myös Fredrikan nimi. Vaimo eli vain kaksi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, nimi hakattiin vaatimattomaan paikkaan miehen hautapaateen. Oppaiden mukaan tämä ei olisi Fredrikaa haitannut lainkaan, hän olisi ollut ylpeä miehestään.

Porvoon hautausmaalta löytyy myös toinen palanen Suomen historiaa. Sinne on haudattu Eugen Schauman, 29-vuotias mies, joka ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sitten itsensä kesäkuussa 1904. Tarinan mukaan murhan ja itsemurhan taustalla on kiihkeän suomenmielisyyden rinnalla myös karille ajautunut rakkaustarina. Joka tapauksessa Schauman haudattiin ensin nimettömänä köyhille varattuun hautaan Malmin hautausmaalle Helsinkiin ilman minkäänlaisia seremonioita. Kahden vuoden päästä ruumis kuitenkin kaivettiin ylös ja kuljetettiin Porvooseen haudattavaksi uudelleen sukuhautaan. Näistä hautajaisista muodostui suuri kansanjuhla, Eugen Schaumanin pidettiin sankarina, joka oli uhrannut itsensä Suomen hyväksi.

Toiseksi lähikohteeksi valittiin Tuusulan rantatien alkupäässä oleva Aleksis Kiven kuolinmökki. Albert Stenvallin vaatimaton pieni talo sai kyseenalaisen kunnian olla ennen aikojaan nääntyneen kansalliskirjailijan viimeinen asumus.

Talon kuvaaminen ja kuvauskohteiden suunnittelu sujui jo paremmalla rutiinilla. Nuori opas kertoi iloisesti talosta ja sen kuuluisasta asukkaasta. Muitakin vieraita pistäytyi mökissä päivän aikana, sekä ulkomaalaisia turisteja että suomalaisia kävijöitä. Huolimatta mökin pienuudesta, siellä sai helposti kulumaan koko päivän. Kuvaamaan pystyi vai silloin, kun muita vieraita ei ollut, odotellessa kartoitimme Aleksiksen elämää ja viimeisiä vaiheita – 38-vuotiasta kumaraa vanhusta kävelemässä pitkin Tuusulan rantatietä omiaan huutelevat lapset perässään.

Kaunis kesäpäivä kului nopeasti Aleksis Kiven viimeisessä osoitteessa Tuusulanjärven rannan tuntumassa.

Viimeisiksi vieraiksi kuvauspäivänämme saapui japanilainen nuoripari, joka oli tullut junalla Järvenpään asemalle ja kävellyt koko Tuusulan rantatien päästä päähän. He olivat tutustuneet rantatien taloihin, mutta heidän pääkohteekseen paljastui juuri tämä pieni harmaa mökki tien päässä. Innostuksen nähdä tämä mökki he olivat saaneet japanilaisesta aikakauslehdestä ja siinä olleesta jutusta pianotaiteilija Izumi Tatenosta. Yhdessä artikkeliin liittyneessä kuvassa Tateno seisoi Aleksis Kiven kuolinmökin portailla. Kuvan pieni mökki, sen vihreä villiintynyt niittyinen piha näytti lehden kuvassa vähän mystiseltä ja japanilaisen mielestä ilmeisesti eksoottiselta paikalta. Yksi kuva oli johdattanut heidät Japanista Tuusulaan.

Nuoripari kuvasi mökkiä ahkerasti, esitteli kuvaa, joka oli johdattanut heidät paikalle ja jäi keskustelemaan pitkäksi aikaa. Selvisi myös, että heillä oli tarkoitus kävellä matka edestakaisin Järvenpään asemalle. Matka oli kartalla näyttänyt huomattavan lyhyeltä, mutta osoittautunut luonnossa aika pitkäksi. Päiväkin oli jo pitkällä. Tarjous viedä heidät autolla Järvenpäähän otettiin vastaan kiitollisena. Ja kiitollisuutta japanilainen osaa osoittaa. Päivä päättyi sekä meidän että myös heidän kohdallaan eri tavalla kuin olisi etukäteen voinut aavistella.

… ja saa siivet

Kokemuksista virkistyneinä päätimme syksyllä sanoa apurahaa kirjailijakoteja koskevan kirjan tekemistä varten. Anomuksen laadittiin huolella ja tosissaan. Muutaman kuukauden aktiivisen unohtamisen jälkeen saimme positiivisen vastauksen sekä Suomen Tietokirjailijoilta että Koneen säätiöltä. Saamillamme apurahoilla pystymme sekä ottamaan töistä vapaata kirjoittamista ja tutkimista varten, että matkustaa ympäri Suomea metsästämässä kirjailijakoteja. Myös valokuvaajamme tarvitsee uusia varusteita pystyäkseen kuvaamaan sekä laajoja ulkokuvia että pieniä yksityiskohtia joskus aika pimeissä museoissa.

Apurahojen varmistuttua laatimamme kirjailijalista rupesi kehittymään. Halumme ottaa huomioon pienetkin kohteet kasvoi ja sähköpostit uusista löydöistä sinkoilivat ilmoille. Matkareittejä ryhdyttiin hiomaan heti, homma vaatisi useita lyhyitä, päivän tai parin pituisia reissuja ja muutaman pitemmän matkan, jolloin päästäisiin Eino Leinon syntymäkodin Hövelön maisemiin Paltaniemelle ja Kalle Päätalon Taivalkoskelle.