Nyt se alkaa

Tieto kirjaksi

Uuden tietokirjan aloittaminen on ihanaa ja kamalaa, hurmaavaa ja raastavaa. Ihanaa siksi, että saa hypätä johonkin itselleen tärkeään aiheeseen kokonaan sisälle, ja parhaassa tapauksessa viipyä siellä pitkään. Kamalaa siksi, että työmäärän tietää jo etukäteen olevan valtava ja aika on aina kortilla. Hurmaava ja raastava kulkevat kirjanteossa käsi kädessä, vähän niin kuin näyttelijällä halu esiintyä ja ramppikuume.

Kirjailijakodit ovat aina kiehtoneet. Parhaimmillaan niissä on päässyt hetkeksi eläytymään jonkun ihmisen työhön, hänen maisemiinsa ja tunnelmiinsa. Se voi tapahtua yhtä hyvin Keniassa lähellä Nairobia olevassa Karen Blixenin eksoottisessa ja boheemissa Afrikan-kodissa kuin Ranskassa Marcel Proustin muistolle omistetussa Täti Leonien pikkusievässä porvaristalossa. Ympäri maailmaa hellitään upeita museoita, jotka on omistettu yhdelle henkilölle ja hänen elämäntyölleen.

Eikä tämäkään aina riitä, jossain on menty vielä pitemmälle. Esimerkiksi venäläisille Aleksandr Puskin on niin merkittävä kirjailija, että maasta löytyy paitsi lukematon määrä hänen patsaitaan ja muutama hänen työlleen omistettu museo, myös mm. tunnelmallinen pikku museo, joka on omistettu yhdelle ainoalle Puskinin novellille. Museo sijaitsee Pietarin lähellä Puskinissa ja on sisustettu niin kuin novellin vanha majatalo vierastiloineen ja keittiöineen. Museosta löytyy sekä novellin vanhan majatalonhoitajan että hänen kauniin tyttärensä huone. 1800-luvun alun tyyliin sisustettu tunnelmallinen ja aidosti elämyksellinen paikka on kaukana tämän päivän kiireestä.

Ajatus kehittyy…

Suomessa on tehty paljon työtä omien kirjailijakotien säilyttämiseksi. Yhdeltä istumalta voi laskea toistakymmentä toimivaa kirjailijakotimuseota ja vähän penkomalla niitä löytää toisen mokoman lisää. Näiden lisäksi tulevat erilaiset kirjailijahuoneet isompien museoiden yhteydessä, kirjastojen ylläpitämät hienot kirjailijakokoelmat ja kirjailijoille omistetut tapahtumat. Meillä on mitä näyttää.

Suuri osa tästä työstä tehdään vapaaehtoisvoimin, asialla voi olla kirjailijan nimikkoseura tai muu pieni paikallinen yhteisö. Tällainen sekä kansallista että paikallista identiteettiä vaaliva työ ansaitsisi tulla huomatuksi ja tunnustetuksi. Ajatus lähteä kartoittamaan Suomessa olevia kirjailijakohteita ja koota niistä kirja heräsi niin vahvana, että sitä piti ainakin testata.

Onneksemme Avain-kustannus kiinnostui ajatuksesta. Keskusteluissamme sekä Avaimen Anna-Riikka Carlsonin kanssa että keskenämme hanke alkoi kehittyä ja saada muotoa. Ideoita oli aluksi kiusaksi asti, osa selvästi kuolleina syntyneitä. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin hankkeen hinta. Kaikkien kirjailijakohteiden kiertäminen, kuvaaminen, tietojen kokoaminen ja kirjan kirjoittaminen tulisi olemaan kallis urakka. Pelkät automatkojen pituudet tulisivat olemaan rapiat 5000 kilometriä ja matkaaminen vaatisi kymmeniä yöpymisiä eri paikkakunnilla kohteiden läheisyydessä. Aikaakin työlle pitäisi varata kunnolla. Tällaisessa projektissa pohjatyötä voi tehdä määrättömästi.

Toiveikkaana ryhdyimme kuitenkin toimeen. Kuivaharjoittelua tehtiin jo ensimmäisenä kesänä ennen kuin hankkeen toteutumisesta oli mitään varmuutta. Ensimmäinen kohde valittiin läheltä. Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin kotimuseo Porvoossa oli tuttu entuudestaan, se oli hyvin hoidettu ja merkittävä kirjailijakoti, oikeastaan kahden kirjailijan koti.

Matka Porvooseen vahvisti uskoa hankkeeseen. Päivän aikana kuuntelimme kahden eri oppaan uskomattoman eloisaa ja innostavaa esittelyä Runebergien kodista. Paikalla kävi bussilasteittain kiinnostuneita kävijöitä, jotka saivat hyvän ja mieleenpainuvan kuvan kirjailijapariskunnan elämästä 1800-luvun loppupuolella. Oppaiden ammattitaito ja kyky kaapata kuulijat haltuunsa teki vaikutuksen. Kaikkea faktatietoa ei kannata kuulijoiden päälle kaataa, yksi tarina tai muutama pieni anekdootti välittää joskus enemmän tietoa kuin vankka faktapläjäys. Valokuvattavaa riitti talon sisällä ja pihalla. Oppaat auttoivat sekä jakamalla tietojaan, että järjestämällä kuvausmahdollisuuksia, kuvausluvan olimme ystävällisesti saaneet Porvoon museotoimesta jo aikaisemmin.

Päivä Runebergien luona oli vaikuttava, hauska ja elämyksellinen. Opimme paljon samalla kun haistelimme vanhan talon tunnelmaa. Oli helppo kuvitella, miten Runebergien vilkkaat pojat olivat juoksennelleet pitkin taloa ja pihamaata ja aiheuttaneet äidilleen jatkuvia kurinpito-ongelmia samalla kun isä on ollut omassa huoneessaan syventyneenä kirjallisiin töihinsä. Pääsimme jopa maistamaan luumuja, jotka olivat juuri kypsyneet talon edessä kukoistavassa Fredrikan puutarhassa.

Fredrikan puutarha kukoistaa edelleen runsaana.

Oppaiden vinkistä kävimme myös Porvoon hautausmaalla, jossa komeilee Johan Ludvig Runebergin mahtipontinen hautakivi. Ja miksi ei komeilisi, merkittävä mies ja merkittävä elämäntyö. Hautakiven takapuolella ihan sen alalaidassa lukee myös Fredrikan nimi. Vaimo eli vain kaksi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, nimi hakattiin vaatimattomaan paikkaan miehen hautapaateen. Oppaiden mukaan tämä ei olisi Fredrikaa haitannut lainkaan, hän olisi ollut ylpeä miehestään.

Porvoon hautausmaalta löytyy myös toinen palanen Suomen historiaa. Sinne on haudattu Eugen Schauman, 29-vuotias mies, joka ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sitten itsensä kesäkuussa 1904. Tarinan mukaan murhan ja itsemurhan taustalla on kiihkeän suomenmielisyyden rinnalla myös karille ajautunut rakkaustarina. Joka tapauksessa Schauman haudattiin ensin nimettömänä köyhille varattuun hautaan Malmin hautausmaalle Helsinkiin ilman minkäänlaisia seremonioita. Kahden vuoden päästä ruumis kuitenkin kaivettiin ylös ja kuljetettiin Porvooseen haudattavaksi uudelleen sukuhautaan. Näistä hautajaisista muodostui suuri kansanjuhla, Eugen Schaumanin pidettiin sankarina, joka oli uhrannut itsensä Suomen hyväksi.

Toiseksi lähikohteeksi valittiin Tuusulan rantatien alkupäässä oleva Aleksis Kiven kuolinmökki. Albert Stenvallin vaatimaton pieni talo sai kyseenalaisen kunnian olla ennen aikojaan nääntyneen kansalliskirjailijan viimeinen asumus.

Talon kuvaaminen ja kuvauskohteiden suunnittelu sujui jo paremmalla rutiinilla. Nuori opas kertoi iloisesti talosta ja sen kuuluisasta asukkaasta. Muitakin vieraita pistäytyi mökissä päivän aikana, sekä ulkomaalaisia turisteja että suomalaisia kävijöitä. Huolimatta mökin pienuudesta, siellä sai helposti kulumaan koko päivän. Kuvaamaan pystyi vai silloin, kun muita vieraita ei ollut, odotellessa kartoitimme Aleksiksen elämää ja viimeisiä vaiheita – 38-vuotiasta kumaraa vanhusta kävelemässä pitkin Tuusulan rantatietä omiaan huutelevat lapset perässään.

Kaunis kesäpäivä kului nopeasti Aleksis Kiven viimeisessä osoitteessa Tuusulanjärven rannan tuntumassa.

Viimeisiksi vieraiksi kuvauspäivänämme saapui japanilainen nuoripari, joka oli tullut junalla Järvenpään asemalle ja kävellyt koko Tuusulan rantatien päästä päähän. He olivat tutustuneet rantatien taloihin, mutta heidän pääkohteekseen paljastui juuri tämä pieni harmaa mökki tien päässä. Innostuksen nähdä tämä mökki he olivat saaneet japanilaisesta aikakauslehdestä ja siinä olleesta jutusta pianotaiteilija Izumi Tatenosta. Yhdessä artikkeliin liittyneessä kuvassa Tateno seisoi Aleksis Kiven kuolinmökin portailla. Kuvan pieni mökki, sen vihreä villiintynyt niittyinen piha näytti lehden kuvassa vähän mystiseltä ja japanilaisen mielestä ilmeisesti eksoottiselta paikalta. Yksi kuva oli johdattanut heidät Japanista Tuusulaan.

Nuoripari kuvasi mökkiä ahkerasti, esitteli kuvaa, joka oli johdattanut heidät paikalle ja jäi keskustelemaan pitkäksi aikaa. Selvisi myös, että heillä oli tarkoitus kävellä matka edestakaisin Järvenpään asemalle. Matka oli kartalla näyttänyt huomattavan lyhyeltä, mutta osoittautunut luonnossa aika pitkäksi. Päiväkin oli jo pitkällä. Tarjous viedä heidät autolla Järvenpäähän otettiin vastaan kiitollisena. Ja kiitollisuutta japanilainen osaa osoittaa. Päivä päättyi sekä meidän että myös heidän kohdallaan eri tavalla kuin olisi etukäteen voinut aavistella.

… ja saa siivet

Kokemuksista virkistyneinä päätimme syksyllä sanoa apurahaa kirjailijakoteja koskevan kirjan tekemistä varten. Anomuksen laadittiin huolella ja tosissaan. Muutaman kuukauden aktiivisen unohtamisen jälkeen saimme positiivisen vastauksen sekä Suomen Tietokirjailijoilta että Koneen säätiöltä. Saamillamme apurahoilla pystymme sekä ottamaan töistä vapaata kirjoittamista ja tutkimista varten, että matkustaa ympäri Suomea metsästämässä kirjailijakoteja. Myös valokuvaajamme tarvitsee uusia varusteita pystyäkseen kuvaamaan sekä laajoja ulkokuvia että pieniä yksityiskohtia joskus aika pimeissä museoissa.

Apurahojen varmistuttua laatimamme kirjailijalista rupesi kehittymään. Halumme ottaa huomioon pienetkin kohteet kasvoi ja sähköpostit uusista löydöistä sinkoilivat ilmoille. Matkareittejä ryhdyttiin hiomaan heti, homma vaatisi useita lyhyitä, päivän tai parin pituisia reissuja ja muutaman pitemmän matkan, jolloin päästäisiin Eino Leinon syntymäkodin Hövelön maisemiin Paltaniemelle ja Kalle Päätalon Taivalkoskelle.