Taustatietojen keruu kirjailijoista ja heidän kodeistaan vie helposti mennessään. Yksi löydetty tieto johtaa aina uuden tiedon äärelle. Kun ensin on tutustunut kirjailijan elämään ja hänen teoksiinsa on kiinnostava poiketa hetkeksi kurkistamaan, miten kaunokirjailija on kokenut saman, mihin yksityiskohtiin hän on tarttunut ja miten työstänyt kaunokirjaksi valtavaa määrää historiallista tietoa. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä on hieno kirja Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin elämästä. Romaani ei etene kronologisesti, vaan se loikkii henkilöidensä elämässä edestakaisin suurin oikukkain harppauksin ja hahmottaa siten kohteensa elämää aivan omalla tavallaan. Kaunokirjailija myös pääsee paikkoihin, joihin tietokirjailijalla on harvoin asiaa. Wahlström vierailee vaivatta Runebergien makuuhuoneessa ja tietää heidän syvimmät ajatuksensa. Kaunokirjailijalle hurjienkin johtopäätösten tekeminen sallitaan, tietokirjailijan pitää olla paljon varovaisempi. Mutta parhaimmillaan molemmat pääsevät samaan elämykselliseen lopputulokseen, joka riemastuttaa ja tyydyttää lukijaa.
Wahlström on selvästi tehnyt taustatyönsä tarkkaan, hän on suorastaan kutkuttavalla tavalla ripotellut pieniä anekdoottimaisia tietoja Runebergien elämänsä romaaniinsa. Niiden bongailussa tietokirjansa lukenut tuntee suurta löytämisen iloa.
Yksi vaikuttavimmista kohtauksista Kärpäsenkesyttäjässä on kuvaus joulukuun 14. päivästä vuonna 1860, kun Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät. Wahlström kuvaa kuinka neljä miestä kokoontui yhteen lukemaan juuri ilmestynyttä kirjaa. He lukivat sitä koko yön vuorotellen ääneen toisilleen: ”Yöstä muodostui miesten elämän ylevä kohokohta. He itkivät, he nauroivat, he syleilivät toisiaan. Heidän sydämensä jyskytti, sielunsa paisui. He kaipasivat päästä uhrautumaan Suomen hyväksi.” (Suom. Jaana Nikula) Kuvaus on elämyksellisyydessään suorastaan kohottava, juuri sellaisia elämyksiä haluaisin tietokirjailijankin lukijoilleen välittää.
PS. Museovirasto on saanut niskoilleen 3 miljoonan leikkauksen budjetista. Tämä tarkoittaa, että viitisenkymmentä henkilöä irtisanotaan ja kymmenkunta museota lakkautetaan ainakin määräaikeisesti. Yksi lopetettavista museoista on Elias Lönnrotin lapsuudenkoti Sammatissa Lohjalla. Säästöjä idyllisen pienen Paikkarin torpan lopettamisesta saadaan peräti 30 000 tuhatta euroa vuodessa. Surullisen pieni säästö isosta asiasta.
Nyt pallo on Lohjan kaupungilla. Löytyykö kaupungilta halua pitää yllä yhden suomalaisen kielen ja kulttuurin merkkimiehen kotimuseota vai annetaanko sen unohtua ja lopulta rapistua kokonaan? Irvokasta on, että tällaista tehdään samaan aikaan, kun keskustellaan kymmeniä miljoonia maksavan Guggenheimin tulosta Helsinkiin. Mutta pieni ei ole nykyään enää kaunista. Päätös Paikkarin torpan säilyttämisestä muistona Lönnrotin elämäntyöstä tehtiin vuonna 1884. Vaikka juuri silloin Suomea hallitsi venäläistämispyrkimyksistään tuttu tsaari Aleksanteri III. Työtä kotimuseon eteen on tehty vuosikymmeniä sekä vapaaehtoisvoimin että museoviraston alaisena. Loppuuko nyt yli sata vuotta kesämuseona toimineen Paikkarin torpan toiminta muutamaan kymppitonniin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti