Olimme ihan Onnelassa ja vähän Palojoellakin

 


Emmepä turhaan aikailleet, kun kirmasimme Aleksis Kiven syntymäkotiin.

Jari on kunnolla varustaunut keikkaan: yllä Aleksis Kivi -paita ja molemmissa käsissä kuvausvarusteita. Taustalla näkyy kallio, johon Aleksis veljineen on kaivertanut nimensä. Aleksiksen ja Emmanuelin kaiverrukset onnistuimme löytämään.

Nurmijärvellä on puistossa kivinen Aleksis ja viereisessä kirjastossa hieno Kivi-huone.

Tuusulassa on majatalo Onnela, jossa aikoinaan viettivät aikaansa monet kirjailijat, taiteilijat ja säveltäjät. Eino Leino asusteli vakituisessa nurkkahuoneessaan. Me asustelimme hulppeassa mökissä järven rannalla.

Anne ja Jari tutkivat päivän saalista: kuvia Aleksis Kiven syntymä- ja lapsuudenkodista. Töitäkin siis teimme, vaikka oli ihana hellepäivä.

Omenapuut kukkivat ja johdattivat meidät jo suunnittelemaan ensi viikonloppua: retkeä Sammattiin Paikkarin torppaan ja Fanjunkarsiin, jossa Charlotte Lönnqvist tarinan mukaan ei sallinut omenankukkien voimakkaan tuoksun häiritä suojattinsa Aleksis Kiven työskentelyä. Meitä eivät kukkivat omenaput lainkaan häirinneet.

Kylässä August Strindbergin luona

Kymmendön kesäsaari

Ruotsissa osataan hoitaa ja jalostaa oman suurmiehensä perintöä. Se tuli hyvin selväksi viikonlopun aikana Strindbergin (1849–1912) jalanjäljillä. Itse suunniteltu Strindberg-matka vaatii vähän etukäteistyötä, mutta yllättävän paljon ehtii yhden viikonlopun aikana.

Kymmendön saari runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Tukholmasta oli August Strindbergille tärkeä. Kun hän 1870-luvulla löysi saareen, matka sinne Tukholmasta kesti varmaankin pari päivää, nyt saaren saavuttaa nopeasti. Tukholmasta idylliseen Dalarö-nimiseen kylään ajaa autolla puolessa tunnissa, myös bussit näyttivät liikennöivän sinne usein. Dalarön pienestä satamasta lähtee Skärgården-niminen laiva muutaman kerran päivässä parin tunnin pituiselle reitille kiertämään lähisaaria. Laivamatka ensimmäiseen pysähdyspaikkaan Kymmendöhön kestää vain 15 minuuttia.

Mikä sitten on Kummendön nähtävyys? Se, jota kannattaa tulla katsomaan kauempaakin? Se on pienen pieni lautamökki, jonka Strindberg itse rakensi saarelaispoika apunaan vuonna 1882 kirjoittajamökiksi itselleen. Sinä kesänä hän oli tullut saarelle kahden pienen tyttärensä –  Karinin ja Gretan – kanssa, vaimo Siri von Essen oli näytelmäkiertueella Helsingissä. Mökki rakennettiin kalliolle, pieni ikkuna merelle päin. Kaksi kesää nuori August istui aamupäivät mökissään ja kirjoitti, iltapäivät hän käyskenteli saarella, leikki tyttäriensä kanssa ja viljeli perustamaansa kasvimaata. Tulosta syntyi niin mökissä kuin kasvimaallakin.

Reilut 130 vuotta pikku mökki on sitkeästi seissyt kalliolla ja tuhannet ihmiset ovat käyneet katsomassa sitä. Nytkin samalla laivalla Kymmendölle tuli kokonainen seurue ihmisiä, jotka olivat järjestetyllä Strindberg-matkalla tutustumassa kirjailijan kirjoitusmajaan ja elämään pienellä saarella.

Äärimmäisessä vaatimattomuudessaan mökki on vaikuttava: tämän paikan kirjailija on tarvinnut saadakseen kynänsä laulamaan.

Uninäytelmä

August Strindbergin kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.  Siksi kirjailija on poikkeuksellisen paljon esillä Tukholmassa. Dramatenissa on talven aikana pyörinyt peräti neljä Strindbergin näytelmää ja vajaa pari kuukautta sitten sai ensi-iltansa myös P. O. Enquistin Strindbergistä ja Siri von Essenistä kertova näytelmä Tribadien yö. Tälle viikonlopulle saimme liput Uninäytelmään, jossa alkuselostuksen mukaan on 67 % alkuperäistä Strindbergin näytelmätekstiä vuodelta 1901 ja loput uutta sovitusta. Uuden ja vanhan yhteensovittaminen toimii hyvin. Näytelmässä maan päälle lähetetty Indran tytär haastaa ihmiset väitteellään: Det är synd om människan. Nykyiset hyvinvointiyhteiskunnan jäsenet, tavalliset ruotsalaiset, saavat vastata haasteeseen ja pohtia: pitääkö minua sääliä?

Blåa tornet – Sininen torni

Viikonlopun kolmas kohde on tietenkin Drottningsgatanilla oleva Strindberg-museo. Museo käsittää tavallisen kerrostalon neljännestä kerroksesta pari huoneistoa. Toisessa huoneistossa on tiivis ja kaunisti aseteltu näyttely kirjailijan elämästä, tuotannosta ja ajatuksista, toinen on se samainen huoneisto, jossa Strindberg vietti neljä viimeistä elinvuottaan 1908–1912. Pieni kolmihuoneinen asunto on kuin kirjailijan itsensä jäljiltä vaikka museo on avattu vasta vuonna 1973, yli 60 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Entisöinti museoksi on huolellisesti tehty ja huonekalutkin suurimmaksi osaksi Strindbergin omia hänen ”punasilmäistä” lempilamppuaan myöten. Kun Strindberg muutti asuntoon, se oli eräänlainen täyshoitola, huoneistoissa ei ollut keittiöitä lainkaan, ruoka tuotiin huoneistoon yläkerrassa sijaitsevasta täysihoitolan keittiöstä, se sopi tietenkin yksin elävälle kuusikymppiselle kansalliskirjailijalle hyvin. Tämän huoneiston parvekkeella otti vastaan yli kymmenen tuhannen ihmisen tervehdyksen 60-vuotissyntymäpäivänään, ja vielä vähän ennen kuolemaansa 63-vuotiaana.

Museossa sai itse määritellä oman Strindberg-käsityksensä. Valittavana oli adjektiivejä naistenvihaajasta humanistiin.

Museon lipunmyynnissä oli myynnissä laajasti Strindbergin tuotantoa sekä kirjojina että cd-elokuvina, postikortteja, jääkaappimangneetteja ja jopa Strindberg-paperinukke. Kauppa näytti käyvän hyvin. Ja täälläkin – kuten Kymmendöllä – kokoontui porukka Strindberg-harrastajia kuulemaan luentoa kirjailijasta. 

Katu museosta kohti keskustaa on varustettu Strindberg-sitaateilla. Nyt on pakko lukea pitkästa aikaa ainakin Punainen huone. Naimakaupoista ei ole niin väliä.

Kulman takana museosta on todella vaikuttava Strindberg-patsas. Sen on veistänyt Carl Eldh ja se on pystytetty vuonna 1942. Patsaan melkeinpä jumalhahmoksi kuvvattu kirjailija istuu omista teoksistaan koostuvan vuoren päällä.

Kiinnostavatko einoleinot nuoria?

Olipa hauska lukea tänä aamuna Etelä-Suomen Sanomista juttu kirjailijakotimuseokirjaprojektistamme (vau, mikä yhdyssana!). Hauska oli myös keskustelu nuoren kivan toimittajan kanssa aiheesta, josta olisin jaksanut puhua vaikka kahdeksan tuntia. Yhtä kohtaa jutusta jäin miettimään: miten olin sanani muotoillut oppilaistani ja opetuksestani puhuessani. Toimittaja oli tulkinnut minun sanoneen, etteivät nuoret ole ollenkaan kiinnostuneet kirjallisuudenhistoriasta. Tokihan monia nuoria aleksiskivet ja einoleinot kiinnostavat – ja monia eivät. Etukäteen joillakin on ennakkoluuloja: vanhat kirjat tuntuvat pölyisiltä. Onneksi tieto ja tekstinäytteet avaavat tietä ja pöllyttävät kuvitteelliset tomut taivaan tuuliin.

Kirjalijakotimuseossa käyminen avaisi nuorillekin kirjailijan elämää ja sitä kautta varmasti moni kiinnostuisi uudella tavalla kirjailijoista. Harmi vain, miten ainakin peruskoulussa retkien järjestäminen on nykyään vaikeaa. Rahaa ei kouluissa ole senttiäkään ylimääräistä eikä koteja saa velvoittaa maksamaan retkiä. Siksi olen jonkin verran kertonut peruskoululaisilleni kirjailijakotimuseoista kirjallisuudenhistoriaa opettaessani. Jospa joku tahtoisi joskus museossa käydäkin. Ja kyllä aina onneksi on murrosikäisiä, jotka rakastavat kirjallisuutta, haluavat jo lukea klassikoita ja jopa kysyvät esimerkiksi, mistä saisi lisätietoa. Pari viikkoa sitten yksi tyttö kyseli jotakin lähdekirjaa Suomen taiteen kultakaudesta. Mieleeni tuli nyt – lehtijutun pikkuvirheen ansiosta - , että meidän kirjailijakotikirjammehan sopii mainiosti myös kouluihin: kuvat ja tarinat herättävät aina kiinnostusta niissäkin, joilla ei ole mitään ennakkotietoa kirjailijoista.

Lehden valokuvassa on osa kuvasta, jossa näkyy Maila Talvion Itä-Hämeen museoon siirretty työhuone. Onpa hassua, miten taitossa rajattu valokuva ruhjoutuu, kun valokuvaajan ajatus pilkotaan. No, kirjassa kuvat ovat tietysti paremmin!

Viime museokäynnillä Johannes Linnankosken kotimuseossa ajattelin paria oppilastani, jotka yhdellä tunnilla kertoivat, miten olivat joskus alakoulussa käyneet ”sellaisessa tosi vanhassa talossa”. Heitä olivat koskettaneet juuri samanlaiset asiat kuin meitä aikuisiakin: ”Ajattele, siellä oli iso uuni, jolla lämmitettiin koko taloa, ja sen uunin pankolle sinne ylös saattoi kiivetä nukkumaan.” Kotimuseo puhuu ihmisten oikeasta elämästä.

Askolassa kukkii tulipunainen kukka

Koko talven jatkuneen lukemisen ja taustatyörupeaman jälkeen pääsimme pitkästä aikaa tutustumaan oikeaan kirjailijakotikohteeseen. Käyntiä Johannes Linnankosken lapsuudenkotimuseoon oli pohjustettu jo hyvissä ajoin Askolan kulttuurisihteerin Risto Niemisen kanssa. Pieni museotalo on avoinna vain kesäisin, joten vierailustamme oli sovittava erikseen. Pienellä järjestelyllä asia hoitui hienosti.

Tuulisena kevätlauantaina päätimme ensiksi katsoa Linnankosken kotimuseon läheisyydessä kohisevaan koskeen, joka on merkittävässä osassa myös kirjailijan tuotannossa. Kosken yli johtaa kaunis vanha kivisilta, paikka on varmasti erilainen kuin nuoren Vihtorin Peltosen nuoruudessa, mutta kaunis paikka joka tapauksessa.

Kosken rannalta löysimme ihan ensimmäiseksi tulipunaisena kukkivan pienen kuusen. Se on niin harvinainen näky, että piti kivuta sillankaiteen ylitse ihmettelemään ihan lähietäisyydeltä. Näistä harvinaisista kukista kirjailija on saanut nimen vuonna 1905 ilmestyneelle best sellerilleen Laulu tulipunaisesta kukasta. Ilmeisesti piti mennä juuri Askolaan päästäkseen näkemään kuusen kukat.  

Johannes Linnankosken, tai oikeasti Vihtori Peltosen, lapsuudenkoti on idyllinen pieni keltainen talo. Ympäristö on todella kaunis, pihalla kukkivat valkovuokot ja suuret kuuset humisivat taustalla. Olimme arvioineet tämän kohteen aika pieneksi ja kuvausajan suhteellisen lyhyeksi. Ihan niin nopeasti homma ei sujunut. Kolmen tiiviin kuvaustunnin kuluttua olimme Annamarin kanssa syväjäässä, kun taas Jari ei intensiiviseltä valokuvaukseltaan edes huomannut museon keväistä koleutta. Mutta valmista tuli. Linnankosken museo opetti jälleen kerran tarkkaan katsomista, kirjailijan elämään liittyvät yksityiskohdat olivat läsnä, mutta ne vaativat paneutumista – ja vähän etukäteistietoa.

Johannes Linnankosken lapsuudenkoti on pieni, mutta aikanaan sinne mahtui asumaan Maria ja Juho Peltosen perhe, jonka kuopus oli tuleva kirjailija. Perheen muuttaessa taloon vanhinmmat lapset olivat jo muuttaneen omilleen.

Museosta lähdimme hyvällä mielellä. On helppo kuvitella paikan olevan kesällä hieno. Silloin on auki myös pihalla oleva aitta, jossa myydään paikallisten käsityöläisten töitä. Kesällä kannattaa museokäynnin ohessa pistäytyä aivan kulman takana olevassa Tirehtööri-kahvilassa. Paikka näytti ehdottomasti käymisen arvoiselta.

Antoisa mutta kylmä päivämme päättyi Askolassa taloa pitävän ystävämme Maija-Liisan pitopöytään. Kahvia juodessamme satoi oikein kunnolla, kevät kohisi eteenpäin vauhdilla. Sateen jälkeen ilma tuoksui tuoreelta ruoholta, hiirenkorvilta ja alkavalta kesältä.