perjantai 29. kesäkuuta 2012

Suomen keskipisteen suuri poika


Aikainen aamulähtö Iisalmesta kohti Piippolaa alkoi auton mittavalla pakkaamisella, taakse jäi Juhani Aho ja edessä oli tutustuminen Pentti Haanpään kesämökkiin Lamujärven rannalla parinkymmenen kilometrin päässä Piippolan kyläkeskuksesta.

Matka ei ollut pitkä, olimme perillä hyvissä ajoin ennen kello yhdeksää, jolloin olimme sopineet tapaavamme Piippolan Pentti Haanpää –tuntijan Seija Hankosen. Lamujärvi avautui kauniina koleatuulisessa kesäkuunlopun aamussa. Haanpään viimeisten vuosien kesäpaikka nuokkuu vihreyden keskellä, lähellä suota, suuria puita ja rehevää aluskasvillisuutta, suopursuja, tupasvillaa ja mesimarjan kukkia.

Seija Hankonen tiesi kertoa paljon Haanpäiden elämästä kesämökillään ja kotonaan Piippolassa. Hän oli ystävällisesti varustautunut kuumalla teellä, joka tuli tositarpeeseen ytimiin menevän kylmyyden keskellä. Jarin piti valokuvata hansikkaat kädessä, tuuli kävi puuskina kimppuun ihan tosissaan.

Anne, Annamari Seija Hankosen kanssa Lamujärven vihreässä viileydessä. 

Lamujärveltä ajoimme pikkuteitä Piippolan kirjastoon. Sinne on koottu kaksi huoneellista Haanpäälle kuuluneita tavaroita, koko hänen tuotantonsa ja valtava määrä Haanpäähän liittyviä artikkeleita, kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa tietoa. Kirjaston Haanpää-museo on aivan vertaansa vailla oleva kokoelma Haanpää-tietoutta.

Piippolan kohteestamme tuli loppujen lopuksi suurempi kuin alun perin ajattelimme. Pää täynnä Haanpäätä suuntasimme lopulta kohti Oulua. Iltapäivällä pilkahti aurinko ensimmäisen kerran.


torstai 28. kesäkuuta 2012

Tuulipukukansaa Iisalmessa



Ukko Ruuhveltti heräsi mielessäni elämään, kun tuulipuvuissamme hytisimme ja kahisimme Juhani Aho -museossa. Taas kerran saimme hyisestä säästä huolimatta (kerran mittari nippanappa piipahti kymmenessä asteessa) mitä lämpimimmän vastaanoton museoväeltä. Meitä opastettiin, autettiin ja kerrottiin mainioita tarinoita. Tulipa oppaan kanssa keskusteluksi vähän asian vierestäkin kuten junamatkailusta Intiassa ja Siperiassa, äiti Ammasta ja muinaisesta lääkintätaidosta ja nykyajan nuorison turvattomuudesta.  Ja sitten taas palattiin puheissakin Juhani Ahon lapsuudenkodin tunnelmiin.

Juhani Ahon isä, jota savolaiskansa kutsui Ukko Ruuhveltiksi oli ollut mainio ja monella tapaa karismaattinen pappi, jolle sovinnaisuussäännöistä piittaamaton hulimanteripoika oli hiukkasen kova pala. 

Jari kuvaa öljylamppua ja opas Mikko Jaatinen tarkkailee. 
Koska Juhani Aho oli papin poika, hän kasvoi pappiloissa: syntyi Lapinlahden pappilassa, sitten tämänpäiväisessä Mansikkaniemessä ja eilisessä yöpaikassamme Kyrönniemessä ja sitten vielä Iisalmen isossa pappilassa, joka on nykyään Seurasaaressa toimistorakennuksena. Luulisi iisalmelaisia harmittavan, että kunnanisät aikoinaan myivät upean pappilan Seurasaareen, jossa se ei edes ole arvoisessaan käytössä. Huonekaluja ja esineistöä isosta pappilasta sentään jätettiin Iisalmeen ja sijoitettiin Mansikkaniemen pappilaan, mikä toisaalta on vähän hassua: huonekalut ovat vaatimattomampaan Mansikkaniemeen turhan herraskaiset. 

Iisalmen museokokonaisuus on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kun eteen 
avautuu museonraitti, saa saman tien sukeltaa Juhani Ahon lapsuudenmaisemiin.



keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Hartolan kautta Vieremälle


27.6.2012 kello 9.00 starttaamme ensimmäiselle pitkälle kirjailijakotimatkalle Lahdesta. Suuntana on Vieremä, jossa aiomme viettää yön Kyrönniemen pappilan väentuvassa. Samassa, jossa Juhani Aho oli oleskellut nuorena ja kirjoittanut kuuluisan kosimakirjeensä lukioaikaiselle ihastukselleen Jenny Braxille. Ja jossa Kauppis-Heikki vietti vapaa-aikaansa ollessaan Juhani Ahon isän Theodor Brofeldtin pappilan renkinä.

Kun olimme ajelleet viisikymmentä kilometriä Lahdesta, huomasimme lähestyvämme Hartolaa, talvista museokohdettamme. Talvinen päivä Hartolassa oli taannoin kaunis ja aurinkoinen, mutta nyt päätimme käydä kuvaamassa kauniin kartanomuseon kesäisessä ympäristössään. Jyrkkä käännös päätieltä oikealle – ja olimme Itä-Hämeen museon pihassa. Pihassa törmäsimme heti museonjohtajaan Vesa Järviseen, joka ehdotti, että voisi viedä meidät katsomaan huvilaa, jossa Mika Waltari perheineen oli viettänyt monet kesät ja jonka yläkammarissa hän oli kirjoittanut mm. Sinuhe egyptiläisen. Ehdotus oli niin houkutteleva, että valokuvaustuokion jälkeen lähdimme hänen autonsa perässä ajamaan kohti Kalhon kylää ja Näsin kartanon mailla olevaa mökkiä. Sen verran mutkikas matka oli, että ilman opasta sinne ei löydä. Eikä tietenkään ole tarkoituskaan. Tosin museokierroksen yhteydessä Vesa Järvinen saa joskus mökin omistajan Eero Carlssonin luvan näyttää historiallista mökkiä museovieraille.

Harmaata mökkiä kuusien kätkössä ei ole helppo yhdistää muinaiseen Egyptiin. Mutta ehkä Waltari tarvitsi juuri tätä kontrastia päästääkseen mielikuvituksensa valloilleen.

Hartolasta matka jatkui kohti Vieremää yhden pysähdyksen taktiikalla. Lapinlahdella oli pakko pysähtyä Matin ja Liisan asemalla kahvilla. Paikka ei varsinaisesti päästänyt Rautatien tunnelmaan. Mutta toisaalta ei Lapinlahdelle tullut rautatietäkään, kun Juhani Aho Kirjoitti kuuluisan romaaninsa vuonna 1884.



Vieremällä meitä odotti Kyrönniemen pappila ja sen väentupa. Hurmaava paikka, jonne saimme jäädä ihan keskenämme iltaa viettämään Juhani Aho -valokuvanäyttelyn keskelle. Kohta lämpiää sauna.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Penkomista, puurtamista ja naputtelua

Ammi miettii.

Kirjan tekeminen on penkomista, puurtamista ja naputtelua, kirjapinojen, läppäreiden kuvauslaitteiden ja laturien valtaamia pöytiä. Näkö- ja kuvakulmien hakeminen, tietojen etsiminen ja aineistojen työstäminen vievät suuren osan siitä ajasta, joka jää pakollisten menojen ja tekemisten välisiin rakoihin. Anne ja Ammi kahlaavat valitsemiensa kirjoittajien elämäkertoja, tutkimuksia sekä nettisivuja, ja kuvaajana käytän paljon aikaa kuvatiedostojen kopioimiseen, kuvien valikoimiseen ja käsittelemiseen.Välillä lataan akkuja.

Ilman kirjastoja tämä olisi paljon vaikeampaa.
Teokseen tulevista kirjailijoista monet ovat Annelle ja Ammille entuudestaan hyvin tuttuja, mutta mukaan on otettu myös heille vähemmän tuttuja tekijöitä, joiden elämästä paljastuu yllätyksiä. Tutkiessaan Keuruulla asuneen Einari Vuorelan vaiheita Ammi löysi listaltamme puuttuneen kirjailijan, Vuorelan vaimon Laura Sointeen. Hän on kirjoittanut useita satukirjoja, lastenkirjoja, näytelmiä ja romaaneja, ja Ammin mielestä Soinne on yhtä merkittävä kirjailija kuin Einari Vuorela.


 Keuruu saa odottaa vielä hetken, sillä nyt valmistaudumme ensimmäiselle laajalle kiertomatkalle, jonka varrelle osuvat muun muassa Juhani Ahon Vieremän pappila, Pentti Haanpään Lamujärven mökki, Kalle Päätalon Taivalkoski, Ilmari Kiannon Turjanlinna Ämmänsaaressa, Eino Leinon Paltaniemi ja Joel Lehtosen Putkinotko Savonlinnassa.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Hiidenmaan rauhassa





Vietimme pitkän viikonlopun Hiidenmaalla Aino Kallaksen maisemissa. On helppo kuvitella, miten rauhallista ja inspiroivaa Kallaksella oli Hiidenmaalla kesämökissään. Ajelimme tyhjiä teitä, bongailimme lintuja ja kasveja. Saimme lomailla kirjailijakotityön ohessa ja nauttia Hiidenmaan ainutlaatuisesta tunnelmasta.


Ensimmäisenä iltana kävelimme pitkälle Sääretirpin niemelle, joka tarinan mukaan on Hiidenmaan ensimmäisen asukkaan Leigerin poikien rakentama: he yrittivät tehdä siltaa Saarenmaalle, jotta pääsisivät sinne saunomaan. Silta jäi kesken, syntyi Sääretirpin niemi. Hiidenmaa onkin täynnä tällaisia mainioita tarinoita. Tässä me kolme naista: Anne, Emma ja minä olemme viimein Säärtirpin kärjessä.








Jokainen meistä halusi hetkeksi istahtaa mökin portaille kuvittelemaan, miten Aino Kallas istui niillä ja ihaili luonnonrauhaa. Tässä on vuorossa tyttäreni Emma, joka oli mukana reissullamme.









Reigin kirkon hautausmaa on täynnä vanhoja hautoja. Kirkko ympäristöineen inspiroi Kallasta kirjoittamaan kirjan Reigin papista. Hiidenmaalla on monenlaisia koskettavia ja kummallisiakin paikkoja Vanapaganakivestä Ristimägeen.





Ristimäellä on satoja ristejä, jotka on laadittu Hiidenmaalta pakomatkalla kuolleiden ruotsalaisten muistoksi. Aikoinaan Katariina Suuri halusi ajaa ruotsalaiset Hiidenmaalta Ukrainaan, mutta matka oli monelle mahdoton ja päättyi jo kukkulalle, josta sittemmin tuli Ristimäki. Jokainen siellä kävijä laatii metsään uuden ristin kivistä, risuista, kävyistä, neulasista tai vaikka hiekasta.



torstai 14. kesäkuuta 2012

Toinen syrjähyppy naapurikirjailijan kotiin


Kun kirjailijamuseot ovat muuttuneet melkein pakkomielteeksi, piti vielä toisen kerran lähteä merta edemmäs kalaan. Sillä aikaan kun Annamari ja Jari tutustuivat Lammin taloon Sammatissa, minä lähdin Viroon. Nykyjään Tarttoon pääsee lentämällä, ja sieltä ei ole kuin seitsemisen kymmentä kilometriä Võrun kaupunkiin.

Võru on pieni etelävirolainen kaupunki, jossa eli ja asui virolaisten Lönnrot Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803–1882), lääkäri ja kansalliseepos Kalevipoegin kokoaja. Kreutzwaldin komea talo valtavine puutarhoineen sijaitsee kaupungin parhaalla paikalla. Talossa on jäljellä kaikki kirjailijaperheen huonekalut, jopa kotona sijaitseva lääkärinvastaanotto on paikoillaan.  Lääkäri-kirjailija eli komeasti, välillä jopa yli omien varojensa. Hänen saksalainen vaimonsa vaati komeutta ja sitä hän sai pikkukaupungin vaatimattomista puitteista huolimatta.

Kreutzwaldin lääkärin vastaanotto museossa.


Talokokonaisuuden lisäksi museoon kuuluu laaja puutarha, joka oli paikoillaan jo Kreutzwaldin aikaan. Kuten Lönnrot, hänkin oli kiinnostunut yrttien kasvattamisesta ja kasvien terveysvaikutuksista.

Talon komeissa saleissa vieraili myös vaatimaton Elias Lönnrot. Kaksi suurmiestä tapasi toisensa 1830-luvulla kun kansalliseepostyöt eivät Kreutzwaldin kohdalla olleet vielä alkaneetkaan. Mistä miehet puhuivat, sitä ei tietenkään tiedetä, eikä varmaan sitäkään, millä kielellä he puhuivat. Kreutzwaldin vaimo ainakin käytti keskustellessa lähinnä vain saksaa.

Kreutzwald-museossa oli taulu, johon oli piirretty Lönnrotin matkat Lounais-Virossa ja hänen tapaamiaan ihmisiä.


Museokokonaisuus on kadehdittavan hienosti hoidettu. Pihapiirin sivurakennuksissa olevia näyttelyitä Kalevipoegin kuvituksista olisi voinut tutkia vaikka kuinka pitkään. Kalevalan vakaaseen ja vanhaan Väinämöiseen verrattuna Kalevipoeg on kuvattu reippaaksi ja vahvaksi kultakiharaiseksi nuorukaiseksi.

Võrusta matkani kulki kohti Setunmaata ja sen museoita, mutta se on kokonaan toinen juttu.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Ei henkilönpalvontaa!



Elias Lönnrotin vanhuudenkotiin Lammin taloon Sammatissa on huikea ajaa. Tie on Lönnrotin teettämä ja mutkittelee kapeana halki edelleen tiheän metsän. Kun Lönnrot osti talon, hän toivoi, että sijainti erämaan keskellä vähän hillitsisi vierailijamääriä. Meille taloa esitelleen Lönnrot-tuntijan Aino-Maija Aarnion kanssa pohdimme, miten tähän talomuseoon tulisi suhtautua. Elias Lönnrothan nimenomaan kielsi tekemästä itsestään henkilönpalvontakohdetta ja kammosi sitä, että hänen kodistaan tehtäisiin samanlainen museo kuin Runebergin talosta oli jo ehditty tehdä.

Nyt me kuitenkin olimme Lönnrotin museoidussa talossa ja pohdimme, minkälaista siellä oli 1800-luvun lopulla elää ja kirjoittaa. Ehkä se ei kuitenkaan ollut väärin. Emme me siellä henkilönpalvontamenoja sentään pitäneet, vaan etsimme kokemusta Lönnrotin ajasta, elämästä ja kaikesta siitä valtavasta työstä, jonka hän on tehnyt.

Lönnrot ajatteli, että on vaarallista ylistää ja tulla ylistetyksi. Siksi hän varoi kumpaakin välillä melkein naurettavuuksiin asti. Vaikka hän oli eläessäänkin jo hyvin arvostettu suurmies, hänen oli vaikea ottaa vastaan arvonimiä ja huomionosoituksia. Muihin ihmisiin hän suhtautui lempeän ja varovaisen kannustavasti. Ehkä hän suhtautuisi niin meihin, jotka käymme nyt hänen kotimuseoissaan.

Eipä voinut välttyä ajattelemasta sitäkään, miten omituisella tavalla meidän aikamme suhtautuu omaan kieleemme ja kulttuuriimme. Miten ihan oikeasti on mahdollista, ettei museoviraston tehtäväksi ole itsestään selvästi annettu pitää huolta kaikista museoista, jotka kertovat kulttuurimme vaiheista. Miten voi olla mahdollista, etteivät Paikkarin torppa ja Lammin talo ole valtakunnallisesti erityisessä suojelussa? Samanlainen on suhde kieleen. Lönnrot piti aikoinaan Helsingin yliopiston ensimmäisen suomenkielisen luennon suomen kielen käytöstä eri tieteenhaaroissa. Nyt yliopistomme aivan surutta luopuvat suomenkielisestä tieteenteosta: opinnäytetyöthän tehdään nykyään pääosin englanniksi ja monien tieteenalojen termistöstä puuttuvat suomenkieliset sanat. Näinkö me luovumme vähitellen kielestämme? Toivottavasti emme sentään. Kertookohan tästä huolettomasta suhtautumisesta kulttuurimme ylläpitoon myös kotikaupunkini Lahden suunnitelmat lakkauttaa kaikki sivukirjastot ja muuttaa ne pikkuisiksi lainaus- ja palautuspisteiksi? Huolestuttavaa!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Kaksi erilaista torppaa


Suomen alkukesä voi muuttaa viikossa ilmettään ihan kokonaan. Viime viikonlopun heleä aurinko ja lämpö olivat vaihtuneet sateeseen, harmauteen ja koleaan tuuleen, kun suuntasimme kohti Sammattia ja Paikkarin torppaa. Pelko Lönnrotin syntymäkotimuseon lopettamisesta oli säikäyttänyt talvella, kun Museovirasto oli pannut sen säästölistalleen. Onneksi viime tingassa apuun tuli Lohjan kaupunki ja museo avasi ovensa normaaliin aikaan kesäkauden alussa. Lohjan kaupunki palkkasi museon kesävalvojaksi nuoren opiskelijan ja nyt yleisö pääsee edelleen tutustumaan yhteen Suomen vanhimmista kotimuseoista.

Sateesta ja kylmästä huolimatta Paikkarin torpan ympäristö näytti uskomattoman kauniilta: paljon kukkivia puita ja pensaita ja sammaloitunut kiviaita ympäröimässä pientä harmaata torppaa. Ja näköala suoraan järvelle. Tunnelmallisempaa paikkaa saa hakea. Siellä kannattaa pysähtyä hetkeksi, seistä hiljaa torpan sisällä ja kulkea pihan poikki kohti rantaa, katsella järvelle. Sinne Elias Lönnrotkin on lapsena katsellut.


Lönnrot itse istuu kotinsa vieressä toivottamassa vieraat tervetulleiksi.

Pienessä torpassa olikin paljon katsottavaa ja kuvattavaa. Märässä ruohikossa kastuneet tennarit ehtivät kuivua ennen kuin koko torppa oli huolellisesti tutkittu. Koko ajan tuntui löytyvän vielä yksi pieni yksityiskohta, joka piti kuvata, kaikella voisi olla käyttöä kirjassa.

Valokuvaaja ja assistenti.


Paikkarin vaatimattomasta torpasta ei ole kovin pitkä matka autolla Siuntion Fanjunkarsiin.  Aivan toisenlaiseen torppaan, joka myös on merkittävä osa suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Elias Lönnrotin ollessa jo arvostettuna suomen kielen professorina Helsingin yliopistossa Fanjunkarsin suuressa torpassa ahersi ylioppilas Aleksis Kivi kirjoittamassa Seitsemää veljestään. Mamselli Charlotta Lönnqvistin alkuperäistä Fanjunkarsin torppaa ei ole enää olemassa, mutta vuonna 2002 aloitettu työ torpan uudelleenrakentamiseksi on tuottanut hienon tuloksen. Täsmälleen alkuperäisellä paikalla lähellä nykyisen Siuntion keskustaa seisoo nyt kauniin punainen kopio 1800-luvun alkupuolella rakennetusta ja 1860-luvulla jatketusta Fanjunkarsin torpasta. Nykyinen rakennus toimii sekä pienenä Aleksis Kivi museona että pitopaikkana. Täällä voisi järjestää juhlat pitokokki Charlotta Lönnqvistin hengessä.



Fanjunkarsiin meidät tutustutti Pro Fanjunkars säätiön sihteeri Hilkka Toivonen. Hän kertoi siitä työstä – sekä henkisestä että ruumiillisesta – mitä oli tehty talon uudelleen pystyttämiseksi. Mitähän kaikkea maailmassa olisikaan jäänyt tekemättä ilman hänenlaisiaan asialleen antautuneita ihmisiä.

Fanjunkarsista lähtiessä aurinko jo pilkotteli pilvien lomasta. Kotimatkalla oli pakko käydä kurkistamassa hienoa Sjundbyn linnaan. Linna on yksityiskäytössä, mutta sen ympäristö on kuin suoraan vanhanajan idyllistä siltoineen ja jykevine kivirakennuksineen.