Kartanoelämää

Monien hellyttävien töllien jälkeen Topeliuksen kotitalo Uuskaarlepyyn Kuddnäsissä kirvoitti ihastuksen henkäyksen ilmestyessään yllättäen näkyviin puiden takaa. Pujahdimme hetkeksi 1800-luvun kartanoelämään: Topeliuksen äidin pitsimyssyt oli helppo kuvitella päähän, kun kuuntelimme nuoren ja pätevän oppaamme Ida Rebersin tarinoita Topeliuksen perheen elämästä Kuddnäsissä.

Taas kerran mietimme tuon ajan ihmisten yhteisöllisyyttä. Kun Uuskaarlepyy lähes kokonaan tuhoutui tulipalossa, Sakari Topeliuksen vanhemmat ilman muuta tarjosivat kartanonsa huoneet palossa kotinsa menettäneille perheille hätämajoitustiloiksi. Samoin toimittiin nälkävuosina, kun kulkutaudit tappoivat nälästä heikentyneitä ihmisiä.

Uuskaarlepyyn ruotsinkielisyys yllätti. Enpä ollut tajunnutkaan, ettei siellä tosiaankaan puhuta suomea. Suomea taitavia oppaita on Kuddnäsissä vain kaksikielinen Ida, joka kykenee opastamaan myös saksaksi. Topeliuskin oli kaksikielinen, mutta hänen suomen kielensä oli paljon ruotsia heikompaa eikä hän oppinut koskaan kirjoittamaan isänsä äidinkielellä eli suomeksi.

Kun me pölpötimme kaupassa suomea, museon johtaja Tina Nylund sattui samaan aikaan ostoksille ja uskaltautui tiedustelemaan, olemmeko me se kirjatyöryhmä. Suomea ei kuulemma kaupassa juuri kuule kuin turistien suusta. Hyvä niin: saimmepahan vähän harjoitella toisen kotimaisen puhumista ja muistutuksen maamme toimivasta kaksikielisyydestä.

Venereissullekin auringossa kimaltavalle merelle pääsimme ystävällisen Karl Anderssonin kyydissä. Uuskaarlepyyn saaristo näyttäytyi meille mitä kauneimpana, oli niin täysi kesä! Enpä ihmettele, että Topelius nautti veneilystä, kalastuksesta ja mökkeilystä.

Kunnon mies kulkee aina kynä kädessä

Topeliuksen isä, lääkäri ja kansanperinteenkerääjä, opasti juuri kirjoittamaan oppinutta poikaansa sanomalla, että kunnon mies kulkee aina kynä kädessä. Joka päivä on kirjoitettava vähintään yksi lause. Oi, sanoisivatpa nykyisätkin niin!

Töllistä kartanoon

Voi miten harmaasta ja riipaisevan pienestä töllistä on Nobel-kirjailijamme elämä alkanut. Silti hemmoteltu ainokainen sai hellää huolenpitoa ja koulutuksen. Tosi pieneltä ja alkeelliselta Sillanpään kotitalo Myllykolu nykyihmisen silmin tietysti tuntuu. Eikä toinenkaan kotimökki Töllinmäki sen muhkeammalta tunnu.  

Oppaamme Tarja Raipalan kanssa pohdiskelimme Myllykoluun tyylikkäästi rakennetun kesäteatterin ohjelmistoa. Kun kerran Sillanpään maisemissa ollaan, pitäisikö ohjelmistossa aina olla joko Sillanpään tuotantoa tahi Sillanpäästä kertovaa tuotantoa.

Molemmat mökit sijaitsevat Hämeenkyrössä, joka osoittautuikin olevan varsinainen kulttuuri-ihmisten keskittymä. Hämmästyttävin luomus taisi olla Katri-Helenan rakennuttama kalanmuotoinen järvenrantatalo.

Minä kirjoitan muistiin, kun oppaamme Tarja Raipala kertoo Myllykolussa syntyneen F. E. Sillanpään vaiheista.

Anne räpsi kuvia blogia varten, Jari kuvasi mökkejä ympäristöineen kirjaan ja minä Annen säestyksellä hölpötin oppaan kanssa ja tein muistiinpanoja pikku vihkooni. Oikein hyvä työnjako.

Ja sitten suuntasimme Uusikaarlepyyhyn kohti Topeliuksen kotikartanoa Kuddnäsiä.

Kaarlo Sarkiaa etsimässä

Kaunista keskikesän päivää, jonka vietimme Väinö Linnan reitillä, seurasi sateinen ja kylmä syksyä enteilevä päivä. Alun perin kirjailijalistallamme ei ollut lainkaan Kaarlo Sarkiaa ja hänen nuoruudenkotiaan. Mutta koska olimme valmiiksi Tampereella, lähellä Kiikkaa, päätimme katsastaa myös tämän kohteen. Annamari oli jo vähän pohjustanut asiaa lukutauollamme.

Paikka ei ihan helpolla löytynyt, päätieltä ei ollut viittaa, joka olisi johdattanut museolla. Vähän epäuskoisina ajoimme Sarkiantietä pitkin ympärillemme katsellen. Ensin löysimme paikan, jossa oli sijainnut Kaarlo Sarkian syntymäkoti. Kyltin lisäksi paikalla oli Sarkian muotokuva. Löydöstä rohkaistuneena jatkoimme vielä eteenpäin ja löytyihän se. Tienvarressa oli pieni kyltti, jossa luki Sarkia-museo ja se osoitti kohti pientä harmaata mökkiä suuren vihreyden keskellä. Sadekin taukosi hetkeksi.

Avaimen museoon saimme naapurista. Mökin sisällä oli keittiö, tupa ja pieni makuuhuone, joka oli ollut nuorena orvoksi jääneen Kaarlo-pojan makuuhuone. Vaatimaton mökki puhutteli runoillaan. Taas olimme yhden kirjailijan elämäntarinan alussa.

Kaarlo Sarkian kipsipää Sarkia-museon hämärässä.

Kiikasta sitten matkasimme Sastamalaan ja kirjan museoon Pukstaaviin. Siellä saimme viipyä pitkän tovin, ulkona satoi kaatamalla. Katselimme pieniä videopätkiä meille tutuista kirjailijoista, niitä olisi voinut olla enemmänkin. Hauskasti valittuja paloja kirjailijoiden elämästä. 

Osmo Rauhalan taideteokset Tyrvään kirkon alttarilla.

Sastamalan Pyhän Olavin kirkko oli tietenkin myös pakko katsastaa, se on todella vaikuttava näky sekä sisältä että ulkoa. Eikä huonommaksi jäänyt keskiaikainen Pyhän Marian kirkkokaan maalattioineen ja ikivanhoine puuveistoksineen, sateesta huolimatta myös se oli nähtävä. Ja kyllä kannatti.

Illaksi päädyimme Motelli Kyröskoskeen odottamaan seuraavaa, F. E. Sillanpään kanssa vietettävää päivää. Huomiset ulkokuvaukset jännittävät, sateessa niitä ei pysty tekemään lainkaan.

Linnan raunioilla

Urjalassa Väinö Linna -reitillä pääsee tutustumaan Linnan lapsuudenmaisemiin ja Täällä Pohjantähden alla -kirjan kuvitteellisiin tapahtumapaikkoihin. Kuten Linna itse sanoi reittiä suunnitellessaan: mielikuvitusta käyttäen voi nähdä vaikkapa itsensä Koskelan Jussin murahdellen kävelevän vastaan. Linnan lapsuudenkoti Velkala on valitettavasti raunioina. Se purettiin muutama vuosi ennen Tuntemattoman sotilaan ilmestymistä. Rauniota riiti matkan varrella muutenkin: koulukin oli palanut, samoin työväentalo. 

Reitillä on silti paljon hienoa nähtävää - voihan sitä paitsi noilla raunioillakin käyttää mielikuvitustaan. Yksi hienoimmista kohteista on Ittellisen tunnelmallinen pirtti pihapiireineen. Siellä kirkkaassa auringinpaisteessa kuvautimme itsemme. Oppaamme Marja-Riitta Touru näppäsi meistä kuvan vanhan kaivon kannella.

Hehkuvia kesäpäiviä

Matkailtuamme viikkokausia ympäri Suomen ja vähän Norjassakin, yksi viikko kotona teki hyvää. Taustatietojen kerääminen lähipuistossa, oman työpöydän ääressä, omalla sohvalla ja omassa sängyssä vahvisti välillä heikoksi heittäytyvää uskoa siitä, että tämänkin kirjan taustatyö on mahdollista tehdä. Sitä mukaa kun ottaa saa luettavakseen kirjailijaelämäkertoja, joutuu uusien lähteiden äärelle. Joskus joutuu ihan sivuraiteille jonkun pienen lukemansa yksityiskohdan takia, joskus kiinnostuu kirjallisuushistorian taustahenkilöistä niin paljon, että on pakko selvittää heidänkin elämäkertojaan.

Uusittu Ahola

Kotiviikolle oli suunniteltu vain kaksi käyntikohdetta. Ensin suuntasimme – jälleen kerran – Tuusulan rantatielle. Tällä kertaa uusittuun Aholaa. Alun perin sinne piti mennä jo keväällä, mutta talon remontti valmistui vasta kesäkuussa. Nyt museo elää vahvasti uutta tulemistaan.

Uusittu näyttely on ottanut käyttöön myös tekniikan. Juhani Ahosta ja Vennny Soldan-Brofeldtista kertovassa kotimuseossa huoneet puhuvat, ihan kirjaimellisesti. Yläkerrassa on tilaa vaihtuville näyttelyille ja pienessä elokuvahuoneessa pyörii Peter von Baghin uusi elokuva Lastuja. Vaikka olinkin nähnyt elokuvan jo teatterissa, oli mukava katsoa koko pitkä Ahosta ja hänen sukulaisistaan kertova elokuva uudelleen. Se on upea kooste ajan kulttuurihistoriaa.

Toven karu ja kaunis Haru

Toinen päiväreissu tehtiin Toven Janssonin kesäsaareen Klovharuun Pellingin edustalle. Tätä käyntiä oli valmisteltu pitkään. Ensimmäiset yhteydenotot Pellinkiin tein jo alkuvuodesta. Silloin selvisi, että saareen ei niin vain pääsekään. Tarvitaan oikeanlainen kulkuväline ja oikea aika. Turistit voivat tulla saareen yhden viikon aikana vuodessa, ja silloinkin vain jo ilma sattuu olevan sopiva.

Laivan varasimme laivuri Martin Tillmanilta jo maaliskuussa. Laivan, joka on tarkoitettu kapteenin lisäksi kahdelletoista hengelle. Se oli siis aika iso vain kolmen hengen käyttöön. Kevään aikana kävimme neuvotteluita sekä keskenämme että Tillmanin kanssa ja päädyimme pyytämään mukaan muitakin Toven saaresta kiinnostuneita matkailijoita. Se oli helppoa, hehkuvankauniina kesäaamuna Caroline-laiva laiva vei yksitoista iloista matkalaista Haruun. Meillä oli uskomaton tuuri, epävakaisten säiden kesänä satuimme olemaan liikkeellä juuri oikeanlaisena päivänä. Yhtenä todella harvoista.

Toven ja Tuulikin saari esiintyi meille parhaimmillaan. Aika saaressa kului siivillä. Onneksemme saareen oli tullut myös Pellingin kotiseutuyhdistyksen edustajia, joilla oli paljon kiinnostavaa kerrottavaa saaresta ja sen erikoislaatuisista asukkaista. Saaren ja talon valokuvaaminen ei ollut ihan yksinkertaista, emme todellakaan olleet ainoa saaresta kiinnostunut seurue. Kuvan ottaminen ilman ihmisiä osoittautui todella vaikeaksi. Jarin uskomattomalla kärsivällisyydellä siitäkin selvittiin.

Myönnän, että jännitin reissun onnistumista. Seurasin säätiedotuksia huolissani koko viikon. Synkät ennustukseni eivät onneksi toteutuneet, matka onnistui hienosti. Aurinko helotti ja seurueemme pääsi laulamaan Janssonin Syyslaulun komeasti sekä ruotsiksi että suomeksi sen syntypaikalla. Ja nostamaan maljan karunkauniille saarelle.

Laivareissuun sisältyi lohikeittolounas, jonka söimme lämpimällä kalliolla tai laivan kannella. Harvoin on keitto maistunut niin hyvältä.

Nyt meillä on edessä vielä viimeinen viikon pituinen kirjailijakotiturnee, sunnuntaina suuntaamme Väinö Linnan Urjalaan.

Valoa ja kiviä Jäämeren rannalla

Kun Jari valokuvasi Nils-Aslak Valkeapään ihanaa kirjailijakotia Jäämeren rannalla Norjassa Skibotnissa, Anne ja minä ehdimme hetkiseksi kävelemään ja jopa istuskelemaan meren rantaan. Jälleen meitä onnisti säänkin suhteen: aurinko paistoi, meri kimalteli vuonossa ja lumiset tunturien (vai vuoriako ne jo ovat?) huiput siinsivät. Keräsimme kiviä ja ihmettelimme, miten onnekkaita olemme, kun saamme tehdä tätä kirjailijakotiprojektia. Tulee matkatuksi toinen toistaan hienompaan paikkaan ja tavatuksi toinen toistaan hienompia ihmisiä.

Valkeapään Lásságámmia meille esittelivät muun muassa Nils-Aslak Valkeapään eli Ailun pikkuserkku ja ystävä. Saimme siis kuulla läheisten ihmisten kertomuksia monitaiteilijasta. Tuli myös surullinen olo: Ailu ei ehtinyt kuin hetkisen nauttia ihanasta Lásságámmistaan, koska kuoli niin pian talon valmistuttua.

Anne ja minä ihmettelemme Reidar Särestöniemen taulua. Minun piti tarkistaa, onko taulu tosiaan maalattu yhteen tasoon vai onko siinä joitakin salaisia kerroksia kolmiulotteisuutta luomassa. Ei ollut!

Paluumatkalla poikkesimme Kittilässä, josta onkin kehkeytymässä varsinainen kuvataiteen keskus. Pienellä paikkakunnalla on kuvataiteilijoiden kotimuseoita ja taidemuseoita. Häpeäkseni tajusin, etten ole ikinä käynyt Reidar Särestöniemen kotimuseossa enkä nähnyt hänen töitään kuin kuvissa. Olin jäänyt käsitykseen, että hän oli Urho Kekkosen luoma kupla, jonkinmoinen toritaiteilijaksi verrattava. Nyt kävikin niin, että ällistyksekseni lumoudun heti ensimmäisestä taulusta, joka kuvasi kevään juuri sellaisena kuin sen koen: raivoavana ja kirkuvana. Ja entäs taulujen ihmeellinen kolmiulotteisuus? Millainen velho Särestöniemi onkaan!

Tämä Reidar Särestöniemen tiskipöytäidea täytyy muistaa, kun tulee keittiöremontin aika.

Tuli sellainen olo, että piti vielä saada tietää taiteilijasta lisää. Iloksemme Rovaniemen taidemuseossa Korundissa oli Särestöniemen iso näyttely, joka valotti taiteilijan kehitystä lähes kolmen vuosikymmenen ajalta. Hieno näyttely –ja paljon pohdittavaa minulle, jonka ennakkoluulot jälleen kerran saivat kyytiä.

Kuvataiteilijan kotimuseo sai meidät pohtimaan omaa tulevaa kirjailijakotikirjaamme. Kuvataiteilijan museohan kykenee esittelemään kodin lisäksi sen tärkeimmän eli siellä asuneen taiteilijan taidetta. Kirjailijakoti on tietysti toisenlainen ja vaatii erilaisen paneutumisen.

Nyt on edessä pari päivää kotona, mutta projektin kannalta myös nämä ovat kiireisiä. Jokainen museokäyntimme vaatii paljon ennakkovalmisteluja kirjailijaan ja hänen kirjoihinsa paneutumisen lisäksi. Soittelemme kuvauslupia, pyydämme mahdollisuutta olla museossa aukioloajan ulkopuolellakin, toivomme opastusta, järjestämme tapaamisia asiantuntijoiden kanssa ja varaamme majoituksen. Puheluja tulee paljon, sähköpostiviestejä samoin –ja aikaa menee hämmästyttävästi. Onneksi saamme aina ystävällisen ja innostuneen vastaanoton!

Herran ja moukan Putkinotko

Kaksiviikkoisen kiertomatkamme viimeinen kohde oli Savonlinna ja siellä Inhan tila, jota myös Putkinotkoksi kutsutaan. Putkinotko on tietenkin kirjailija Joel Lehtosen itselleen ja sukulaisilleen ostama tila, joka on tullut kuuluisaksi Lehtosen romaanin päähenkilönä.

Pohdimme jonkin aikaa, onko Putkinotko aito kirjailijakotikohde. Se ei enää tällä hetkellä ole museokäytössä, eikä siellä siis ole meille muista museoista tuttua kirjailijan työhuonetta tai lapsuuden- tai nuoruudenaikaista esineistöä. Toisaalta se on juuri se tila, jonka Lehtonen aikoinaan osti ja jota hän kunnosti itselleen kesänviettopaikaksi. Esineitä ei ole, mutta Lehtosen oleminen ja asuminen talossa näkyvät edelleen.

Putkinotkon kuistilla.

Putkinotkolla on edessä uusi tulevaisuus, Joel Lehtosen seura on saanut sen haltuunsa ja suunnittelee koko ajan sen tulevaisuutta. Projektille on palkattu työntekijäkin, Jaana Muhonen, ja hän pitää taloa auki kaikille Joel Lehtosen ystäville jo tänä kesänä. Keskustelu Jaanan kanssa sai meidät vakuuttuneiksi, että Putkinotkossa kannattaa käydä. Kirjailijan kesäkotia kannattaa kehittää, Putkinotkon voi nähdä sekä Juutas Käkriäisen Aapeli Muttiselta vuokraamana tilana että kirjailija Joel Lehtosen tärkeänä kirjoittamisen ja lepäämisen paikkana. Paikkana missä "herra ja moukka" aikanaan kohtasivat.

Pekka Tarkan kirjoittaman Joel Lehtonen -elämäkerran toinen osa on myös juuri ilmestynyt. Viimeistään sen luettuani tulin siihen tulokseen, että Putkinotkosta tulee kirjamme yksi kohde. Lehtosen elämä ei ollut niitä helpoimpia, mutta uskomattoman hienon kirjallisen tuotannon hän sai aikaan.

Savonlinnan jälkeen meillä oli yksi päivä aikaa kotona matkalaukkujen purkamiseen, pyykkien pesemiseen omien ja koneiden akkujen lataamiseen ja laukkujen uudelleen pakkaamiseen. Kohta jo lentokone vei meidät Rovaniemelle, missä odotti vuokra-auto. Sillä suuntasimme kohti Pohjois-Norjaa ja Nils-Aslak Valkeapään taloa.

Canthin luona mutta ei Kanttilassa

Kuopion korttelimuseoon vuonna 1982 siirretty Minna Canthin salonki on pieni palanen merkittävän kirjailijan, yrittäjän ja naisasianaisen elämää. Kauniissa vanhassa pihapiirissä oleva museo sisältää paljon muutakin historiaa siitä, miten Kuopiossa kaupunkilaiset elivät menneinä vuosina. Museoon meitä johdatti opas Janne Tuomenlehto.

Tästä peilistä on joskus katsonut kirjailija Minna Canth.

Parin talon mitan päässä korttelimuseosta on alkuperäinen Kanttila. Se valtakunta, jota Minna Canth hallitsi aikanaan 1880- ja 1890-luvulla. Minnan ansioista Kuopion kaupunki oli silloin yksi suomalaisen kulttuurin keskus. Hänen luonaan kävi nimekäs joukko vaikuttajia taiteilijoista, kirjailijoista ja näyttelijöistä eri alojen edustajiin. Minna Canthin luona keskusteltiin niin tyttöjen koulutuksesta kuin siveellisyyskysymyksestä ja parannettiin maailmaa ihan oikeasti.

Vain Kanttilan seinassä oleva Minna Canthin kuva kertoo talon aikaisemmasta haltijasta.

On helppo ymmärtää niitä kuopiolaisia, joiden mielestä se, että Kanttila on jo vuosikausia ollut tyhjillään eikä arvoisessaan käytössä, on kulttuuriskandaali. Paikka tarjoaisi uskomattomat mahdollisuudet Minna Canthin elämäntyötä laajasti esittelevällä museolle. Pelkästään Minna Canthin merkitys kuopiolaisessa yritysmaailmassa olisi esittelemisen arvoista, kirjailijuudesta puhumattakaan. Tällä hetkellä Kanttilan ikkunoista sisään kurkistaessa näkee, että huoneita käytetään jonkinlaisena rakennustarvikevarastona.

Korttelimuseosta voi ostaa jääkaappimagneetteja, joissa lukee: ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää!”. Se oli Minna Canthin vahva mielipide ja sen mukaan hän elikin. Sen soisi olevan tämänkin päivän kulttuurivaikuttajien elämänohje.

Hövelöä menoa Kajaanissa

Minun sanastossani hövelö tarkoittaa sellaista mukavaa, ei kovin turhantarkkaa ihmistä. Kajaanissa opas sanoi sen tarkoittavan hyvin pehmeää, vetistä maaperää. Eino Leinon kotitalon Hövelön pihapiirin viimeiset talot rapistuvat paikalleen, mutta onneksi Kajaanin Eino Leino -seura Lönnrot-seuralla vahvistettuna on keksinyt rakennuttaa Hövelön näköisversion – Eino Leino talon – vanhojen piirustusten mukaan Oulujärven rantaan, ei kauaskaan alkuperäisestä talosta. Siellä tapasimme Leino-mies Esko Piipon ja joukon muita räväköitä Leino-ihmisiä. Koska oli menossa Kajaanin runoviikko ja vielä Eino Leinon syntymäpäivä, talolla oli säpinää tavallistakin enemmän.

Esko Piippo kertoi Eino Leinon elämästä Paltaniemen Eino Leino -talossa.

Kajaanin runoviikkoa tekee mieli mainostaa. Minulle parasta antia oli ensinnäkin Juha Hurmeen vauhdikas luento Eino Leinosta näytelmäkirjailijana. Enpä ollut ennen tajunnutkaan, millainen uudistaja hän myös sillä saralla on ollut. Hurmeen mukaan Leino kehitteli näytelmien kirjoittamisen ohella teatterin keinoja kuten sähkövalojen kekseliästä käyttöä. Toinen huima kokemus oli Ilpo Tiihosen ja Aulikki Oksasen runoduetto Kuu ja kaipaus, joka oli vielä hienompi kuin osasin odottaa.

 Pois Kajaanista emme olisi millään raskineet vielä lähteä, mutta Kuopio ja Minna Canth kutsuivat. Ajelimme Lapinlahden kautta ja pysähdyimme kahville Luovaan puuhun, joka olikin hauska paikka. Varsinkin nostalgisesti sisustetut vessat huvittivat. ITE-taiteen näyttely Lapinlahden taidemuseossa oli yllättävän puhutteleva. Aiheena siellä ovat naiset itseoppineiden taiteilijoiden kuvaamina. Noiden miesten rouhea naiskuva tuntui minusta jopa ahdistavalta. Emme kai me naiset ihan niin pelottavia ole kuin maalauksista ja patsaista välittyi. Silti on taatusti hyvä, että pelko ja hämmennys saavat ilmaisunsa taiteessa eivätkä jonain muunlaisina tekoina.

 Luovan puun miestenvessakin oli nähtävyys. 

No, niin ITE-taiteilijat kuin Leinokin taiteilevat näistä ikiaikaisista aiheista: rakkaudesta, vihasta, kuolemasta ja elämänilosta. Nyt on sitten lepoiltapäivä Kuopion ukkosta odottelevassa helteessä. Onneksi tämänkertaisessa majapaikassamme on pyykinpesukone, niin saamme vielä loppumatkallekin puhtaat sukat jalkaan.

Kaksi kesäistä päivää Kiannon kanssa

Suomussalmella kesä vihdoin alkoi tuntua kesältä. Ensimmäistä kertaa uskalsimme jättää tuulitakit majapaikkaan, kun varasimme paikat Kianta-laivasta Ämmänsaaren venesatamasta. Sata vuotta vanha laiva vei meidät nopeasti Kiantajärven yli Ilmari Kiannon valtakunnan Turjanlinnan rantaan.

Pelkomme, että matkalaisia ei olisi tarpeeksi ja laivamatka ei toteutuisikaan oli turha. Päivän ensimmäiselle matkalla laivaan kapusi pitkältä toistakymmentä matkailijaa.

Perillä Turjanlinnassa laiva pysähtyi tunnin verran. Sinä aikana Jari sai kuvattua vain muutaman sisäkuvan Kiannon viimeisestä valtakunnasta Ikin tuvasta. Kohteen laajuus ja värikkyys selvisi meille nopeasti, salamana päätimme, että tänne oli tultava seuraavana päivänä vielä uudelleen, ajan kanssa.

Pätevät nuoret oppaat Suvi Pyykkönen ja Jenni Kontio kertoivat eloisasti Kiannosta ja hänen elämästään Turjanlinnassa. Saimme kuulla myös Jennin hauskasti esittämän sadun suoraan Turjanlinnan satukirjasta. Pieni draamallinen palanen opastuksen lomassa toimi hienosti.  Sellaista voisi suositella monelle muullekin museolle!

Illan saimme viettää Suomussalmen Pesiönkylällä olevassa museoksi muutetuksi Pesiönlinnassa. Pesiön emäntä Marja Heikkinen esitteli paikan aarteita: valtavaa kuva-arkistoa ja muita dokumenttejä Ilmari Kiannosta. Kauppana toimineen Pesiönlinnan isäntä, Marjan isä Venja Niemi, oli ollut aikoinaan Kiannon ystävä ja tukija.

Pesiönlinnassa tapasimme myös Marja Heikkisen ystävän jo lapsuusajoilta, Ilmari Kiannon nuorimman tyttären Raija-Liisa Kiannon. Kaksi hurmaavaa naista johdatti meidät isiensä elämään, vetäsimme lasilliset Joosepin täräystä (jonka reseptinkin saimme kotona kokeiltavaksi) ja kotiin lähteminen viivästyi oikein kunnolla. Eikä pelkästään täräyksen takia.

Seuraavana päivänä päätimme mennä Turjanlinnan maitse. Kävelimme pitkin metsäpolkua, jota riemastuttivat puihin naulatut tekstit, joita Kianto oli aikoinaan tehtaillut valtakuntansa täyteen. Tuottelias kirjailija pursui sanoja niin paljon, että niitä riitti kyltteihin, kiviin ja jos jonkinlaisiin esineisiin.

Pitkän kylmän kauden jälkeen saimme tehdä metsävaelluksemme hehkuvassa helteessä kirkkaansinisen taivaan alla. Karunkaunis kainuulaismetsä oli täynnä lintujen laulua puiden huminaa, puolukankukkia, vanamoita ja monenkirjavia perhosia. Ja taisi muutama itikkakin inistä jossain, mutta paljon mainostetulta suurelta itikkakesältä ei tuntunut. Perillä Turjanlinnassa vietimme tällä kertaan pitkän tovin: nyt saimme valokuvia yli tarpeen. Annamari uskaltautui uimaankin Kiannon saunan rannasta. On helppo ymmärtää, miksi Kianto rakasti Kainuuta ja sen luontoa, maisema Kiantajärvelle oli huikaiseva.

Kianto-päivämme päätteeksi tutustuimme vielä Suomussalmen kirjastossa olevaan hienoon Kianto-näyttelyyn ja ensimmäisen Turjanlinnan pienoismalliin. Täällä osataan hoitaa oman suurmiehen perintöä.

Seuraavaksi suuntaamme Kajaaniin ja Paltaniemelle, ajatukset on käännettävä taas uudelle vaihteelle. Meitä odottaa Eino Leino.

Päin Päätaloa

Hyinen sää jatkui, kun vietimme kaksi päivää Taivalkoskella Kalle Päätalon maisemissa. Päätalo-viikot alkoivat, joten kirjailija tuntui olevan kaikkialla läsnä. Erityisen hienoa oli tajuta, miten valtava merkitys kirjailijalla niin monelle on. Päätalon lapsuudenkodissa Kallioniemessä oppaamme Jorma Räsänen osoittautui henkeen ja vereen Päätalo-tuntijaksi, samoin oppaamme Päätalo-keskuksessa. Kaikki ihmiset, joiden kanssa osuimme juttelemaan, kertoilivat suhteestaan Päätaloon, Päätalon maisemiin tai kirjoihin. Moni tuntee lempikirjailijansa tuotannon läpikotaisin. Me opimme valtavan määrän ihan kaikkea, muun muassa liudan uusia sanoja! Kallioniemen museokauppa on erityisen houkutteleva: kaikki myytävät kädentaitojen tuotteet, kirjat ja lehdet  sekä herkut ovat paikallista työtä. Eipä lukenut leppoisan savikarhun pohjassa Made in China.

Lohisoppaa söimme Jalavan kyläkaupassa, joka on ollut vuodesta 1883 joka päivä auki. Sellaiseen saavutukseen ei ole Suomessa mikään muu kauppa yltänyt, joten sympaattinen Jalavan kyläkauppa on yksi Taivalkosken huippunähtävyyksistä. Tosin aikamoinen nähtävyys meille oli myös majapaikkamme 140 huskya…

Eilen iltapäivällä sää alkoi lämmetä, joten matkalla Suomussalmelle pilkahteli jo aurinkokin. Kirjaprojektimme lisäantia on ajella halki Suomen erilaisten maisemien. Eilen me poroporukoita väistellen ihastelimme soita, järviä ja korpikuusia. Matkan varrella tapasimme myös varsin mykistävän Hiljaisen kansan.

Perinteenkerääjä Samuli Paulaharju asui Oulussa

Oulussa kohteemme oli Samuli Paulaharjun työhuone, joka on siirretty Oulun maakuntamuseoon. Saimme oppaaksemme museovirkailija Leila Jaakkolan ja huoneen lasiovi, joka tavallisesti on kiinni, aukeni meille. Pääsimme tutustumaan tunnelmallisen huoneen esineisiin lähietäisyydeltä.

Samuli Paulaharju teki vuosikymmeniä töitä Oulussa sekä omassa opettajanvirassaan että museon hyväksi. Hänen asumansa talo Oulun Tuirassa on nykyjään yksityisomistuksessa, mutta on Paulaharjujen jälkeen toiminut monessa tehtävässä ravintolasta alkaen. Onneksi merkittävän miehen työstä kertova huone on olemassa. Sitä, kuinka monet museossa nyt esillä olevat esineet ovat hänen keräämiään ei pysty sanomaan, mutta paljon niitä täytyy olla.

Museokaupasta ostin paitsi hurmaavat hirvi-aiheiset korvakorut, myös museon historian. Sitä ei tarvitse selailla paljoakaan, kun ymmärtää, miten paljon Samuli Paulaharju ja myöhemmin hänen vaimonsa Jenny tekivät töitä museon hyväksi. Vuosikymmeniä. Enpä usko, että työtunteja laskettiin tai jouksevia kuluja laskutettiin. Suomalainen kulttuuri on rakennettu sellaisten intohimoisten työmyyrien ansiosta, kuin Samuli ja Jenny Paulaharju olivat. Nyt ei voi kuin toivoa, että kaikkien heidänlaisten työn tuloksia ei turmella Suomea yllättäneen rahanpuutteen takia. 

Entisinä oululaisina muistamme, että olemme joskus vuosia sitten käyneet Sinisessä talossa, kun se oli ravintolakäytössä. Silloinkin tiesimme talon olleen vuosikymmeniä sitten Samuli Paulaharjun kotitalo, mutta Paulaharjun työstä meillä oli silloin vain heiveröinen käsitys.