Olen koko alkuviikon tehnyt kahta keskenään aivan erilaista kirjoitustyötä: kirjoittanut kirjailijakotimuseokirjaamme osuuttani Pentti Haanpäästä ja koonnut tekijänoikeustietoa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Molempia tekstejä laatiessani olen huomannut tietojen hataruuden. Lakiteksti ei todellakaan ole yksiselitteistä, ja laki kulkee koko ajan todellisuudesta jäljessä. On ollut tavattoman kiinnostavaa pureutua sellaiseenkin maailmaan. Jokainen lakimies, johon olen ottanut yhteyttä, on tulkinnut tekijänoikeuslakia omalla tavallaan –ja keskenään eri tavalla. Onneksi tieto ja ideat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin, ettei ihan kaikki kirjoittaminen halvaannu!
Myös Haanpää-lähteitä peratessani olen huomannut jotakin vastaavaa: joitakin ihan höpöhöpötietoja lainautuu lähteestä toiseen ja vielä muhevoituu. Tarkkana saa olla, ettei esimerkiksi kerro Haanpään kirjoittaneen tiettyjä juttuja mökin ikkunasta havainnoimiensa tapahtumien perusteella, sillä mökki valmistui 1951 ja kyseiset jutut ilmestyivät 1947. No, tottahan toki kirjailija on näkijä, joka aavistelee tulevaa…
Pentti Haanpää –museo Piippolassa ja kesämökki Korpelaisessa ovat siis olleet nyt mielessäni tämän viikon. Koko ajan tätä kirjaa kirjoittaessa tulee miettineeksi museoiden arvoa sinänsä. Museo on muisti, ja siksi mittaamattoman merkittävä koko paikkakunnalle ja sitä kautta koko maalle ja kirjallisuudenhistoriallemme. Tämä ajatus on vain voimistunut –ja tunnen melkeinpä pakokauhua tämänhetkisestä politiikasta: halusta lakkauttaa muutaman kymmenen tuhannen euron tähden kansakunnan muistia eli museoita. Vaikken minä tyhmä taida rahataloutta oikein ymmärtää, ymmärrän kuitenkin sen, että rahaa on tietty määrä ja että on arvovalinta, rakennetaanko niillä rahoilla toriparkki ja lisää teitä ja tunneleita vai säilytetäänkö sillä rahamäärällä museot ja lähikirjastot. Onko tämä ajatukseni jollakin tavalla yksinkertaistettua matematiikkaa? Kuitenkin ihmetyttää, miten suomalaisilla on ollut todella köyhinä aikoina rahaa kunnostaa ja ylläpitää museoita ja kirjastoja, ja nyt muka ei ole, kun taatusti rahaa on enemmän kuin vaikkapa 1800-luvun lopussa tai sotien jälkeen, jolloin monia museoita ja kirjastoja perustettiin.
Kävin toissapäivänä opastetulla kierroksella Hennalassa Lahden sotilaslääketieteen museossa, joka tietysti myös aiotaan parin vuoden päästä lakkauttaa, koska Hennalan varuskuntakin lakkautetaan. Kun kiersin museota, ajattelin, että siellä käymisen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Siinä museossa joutuu tajuamaan, mitä sota oikeasti on: tappamista ja silpomista. Silti museo on rakennettu niin, ettei se ole liian ahdistava, sillä sehän kertoo auttamisesta, hoitamisesta, lääkitsemisestä. On aivan hirveää, jos tämäkin ainutlaatuinen museo katoaa jonnekin isomman museon varastoon. Kannattaisiko lahtelaisten kamppailla tämänkin puolesta? Miksei sotilaslääketieteen museota ja myös sotilasmusiikkimuseota ole markkinoitu Lahden merkittäviksi ja ainutlaatuisiksi nähtävyyksiksi? Kierroksella sain tietää, ettei sotilaslääketieteen museoita ole maailmalla tiettävästi kuin puolenkymmentä. Hennalan ainutlaatuista museota asianharrastajat käyvät katsomassa kuulemma Yhdysvaltoja myöten. Myös Hennala muutenkin on merkittävä ja kauhea nähtävyys. Siellä oli valtava punaisten vankileiri. Sitähän mm. Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -kirjassa. Lahden kaupungin koulujen kulttuuripolulle kannattaisi ehdottomasti lisätä tällaiset omaa kaupunkia esittelevät museot ja merkitykselliset paikat.
Kun ihmiset kuolevat, talot ja tavarat jäävät jäljelle. Eikä sille kyllä mitään voi, että seinät osaavat puhua, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti