Topelius ei käynyt haaveittensa Sisiliassa

Kirjoittelin ennen syyslomaa kirjailijakotikirjaamme tekstiä Zacharias Topeliuksesta. Se ei valmistunut millään, sillä hänestäkin olisi kerrottavaa monin verroin enemmän kuin kirjaan mahtuu. Karsiminen on tuskaa! Tekstini jäi sitten kesken, kun käväisin syyslomalla Sisilian auringossa. Topelius oli silti siellä mukanani, päässäni. Hänhän haaveili matkustavansa joskus Italiaan Sisiliaan saakka. Italiaan hän kyllä pääsi, mutta vähän pohjoisempaan, Firenzeen. Sisilia jäi ikuiseksi haaveeksi. Vuosina 1875 – 1876 Topelius vaimoineen ja tyttärineen matkaili Keski-Euroopassa paria kuukautta vaille vuoden ajan. Tuolloin ei kannattanut viikoksi piipahdella, sillä matkanteko oli tietysti todella hidasta ja vaivalloista. Topeliuksen päätavoite matkalle oli virkistää vaimoaan Emilietä, joka kärsi inhottavista oireista: välillä oli kuuma, välillä kylmä, nukkuminen oli vaikeaa ja mieli alakuloinen. Kuulostaa kyllä ihan vaihdevuosilta... Emilie ei matkoista piristynyt, päinvastoin, rasittui vain. Tyttäret kuitenkin saivat nähdä maailmaa, mikä oli Topeliukselle tärkeää. Hänhän piti tyttäriä arvossa ja halusi, että myös tytöt saavat koulutusta ja laajaa ymmärrystä maailmasta.

Etna purskautteli oransseja lieskoja ja höyryjä. Tämän kuvan sain hätäpäissäni napatuksi bussin ikkunasta. Olispa tällaisen näyn Topeliuksellekin suonut!

Etnasta ja Sisiliasta Topelius uneksi jo vuosia ennen Keski-Euroopan-matkaansa. Sisilia oli hänen mielessään ikuisen kevään maa. Jotakin kovin ikävääkin Italiaan Topeliuksen mielessä liittyi: pikkulintujen pyydystäminen kauhistutti luontoa ja erityisesti lintuja rakastavaa ihmistä. Tästä yhdistelmästä syntyi kaihoisia runoja: kaipuuta kauas ainaiseen kevätsäähän ja toisaalta koti-ikävää pohjoiseen, jossa saa laulaa vapaana. Rakastettuja Sylvia-runoja Topelius kirjoitti vuonna 1853.

     "Asun maassa nyt ainaisen kevätsään,
     kun hohtavat sen rypäleet,
     sypressin tuoksuvan oksalle jään,
     pesäpuuhuni siintävät veet.
     Ja Etna se leimutessaan kipunoi,
     niin kuulas on ilma, ja maa vihannoi.
     Oranssien kultaa on metsissä sen,
     ja soi mandoliinikin ihmeellinen."
    (suom. Teivas Oksala)

Sisilian ainainen kevät hemmotteli meitäkin syyslomamatkalla: joka päivä paistoi aurinko ja lämpöasteita oli 25. Nyt olimme itäpuolella, siellä, mistä on kotoisin monia kirjailijoita, jopa Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodo. Kirjailijakoteja emme kuitenkaan löytäneet. Cataniassa oli yksi aivan ränsistynyt upea palatsi, joka oli joskus ollut jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan koti (enpä muista edes hänen nimeään). Siihen palatsiin saisi remontoiduksi mahtavan kirjailijaresidenssin: siellä syntyisi varmasti maailmankirjallisuutta.

Sisilian maisemat ja kaupunkinäkymät ovat inspiroivia. Tällainen näkymä aukeaa yliopiston sisäpihalta vilkkaalle aukiolle, jota reunustavat koristeelliset barokkitalot. Yliopistorakennuksestakaan ei mahtipontisuutta puuttunut. Jos oikein ymmärsin, Catanian keskustan yliopistossa opiskellaan ainakin kirjallisuutta.

7000 valokuvaa ja megaruutu

Kirjaprojekti etenee nyt kirjoituspöydän ääressä. Tekstiä syntyy kahden läppärin ruudulle, vaihdossa tosin toinen kirjoittaja poistaa toisen lempikohdat. Omasta tekstistä luopuminen karaisee luontoa kummasti.

Viikonloppuna meillä oli kuvakatselmus. Upouudelta megaruudulta katselimme viime kesän satoa, noin 7000 valokuvaa, joista valitsimme mieleisiämme kirjaan. Mitä pitemmälle etenimme, sitä tarkemmiksi tulimme: onko juuri tuo rajaus, josta näkyy palanen uunia ja ikkunaverhot oikea vai kertoisiko kuva enemmän tiiviimpänä? Entä ulkokuvat? Kuinka paljon ympäristöä pitää talon ympärillä näkyä ja mistä suunnasta otettu kuva toisi parhaiten esille paikan todellisen tunnelman? Kirjailijakotien tunnelma on tarttunut hyvin kuviin, pienet esineetkin heräävät niissä eloon. Kesän muistot tulivat lähelle. Tuntuu siltä, että kaikissa kohteissa pitäisi käydä uudelleen ihan vaan eläytymässä ilman muita velvollisuuksia: hypätä uimaan Kiantajärveen, poimia karpaloita Päätalon soista, istua kalliolla Klovharun luodolla merta kuunnellen.

Kuvia tuli valituksi parisensataa, prosessissa kului kahvia, suklaankonvehteja ja thai-ruokaa. Onnistuimme jopa löytämään ehdokkaan kansikuvaksi! Jokaiselle kuvalle laaditaan kuvateksti, niiden kirjoittamista olemme onneksi aloittaneet jo kesällä museokierroksella. Nyt jokaiseen kuvaan on paneuduttava vielä uudelleen, kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, mutta kuinka paljon kirjaa voi kuormitta ihan pienillä yksityiskohdilla? Meistä ne tietenkin ovat hurmaavia.

Taittajalta odotamme tietenkin paljon. Työ ei tule olemaan helppo. Pelkäämme edelleen, että meillä on liikaa materiaa loputtomasta karsimisesta huolimatta.

Tämän yhteisen työviikon jälkeen alamme olla loppusuoralla. Kustantajalta tuli jo toive kirjan nimestä. Sen keksiminen tulee olemaan työn ja tuskan takana. Sanan tai korkeintaan kahden pitäisi kertoa, miten merkittävää kirjailijalle ja hänen työlleen koti, kotimaisema, kodin ihmiset ovat. Lisäksi monen kirjailijan suuri haave, usein toteutumatonkin, on ollut ikioma paikka, jonne vetäytyä pakoon pahaa maailmaa, kirjoittamaan.