Kirjamessut ja julistesuunnitelmia

Näin hilpeinä odottelimme esiintymisvuoroa Jyväskylän kirjamessuilla...

Eilen lauantaina ajelimme Jyväskylän kirjamessuille esittelemään kirjaamme. Messuilla oli paljon väkeä ja lämminhenkinen ja innostunut tunnelma. Oma esiintymisvuoromme sattui sopivasti  kustantamomme Avaimen Juha Järvelän jälkeen. Hän esitteli kirjaansa Waltari ja sukupuolten maailmat ja kertoi kiinostavia yskityiskohtia Mika Waltarin elämästä. Siitä meidän olikin näppärä siirtyä Waltarin Hartolan aikoihin. Waltarihan kirjoitti Hartolassa Näsin mökissä Sinuhen ja monia muitakin teoksiaan ihmetellen itsekin, miten luovuus syttyi aina noissa itähämäläisissä maisemissa. Hartolan Kalhossa Waltari myös hämmästytti kyläläisiä amerikanraudalla, jonka osti Sinuhen filmatisoinnista saamillaan rahoilla. Waltari oli kai ajatellut juhlistaa Hollywoodiin pääsyään asianmukaisesti! Itsehän hän ei tosin autoa ajanut, mutta hienon menopelin ratiin taakse pääsi Marjatta-vaimo sekä moni Hartolassa kesää viettänyt kulttuurihenkilö kuten esimerkiksi näyttelijä Tarmo Manni.

Esiintymisemme jälkeen meillä oli hauska juttutuokio Hartolan kunnanjohtajan kanssa, joka oli ilahtunut kotikuntansa "mainostamisesta". Haltiakuusen alla -kirjassa tosiaankin esittelemme Hartolaa useassakin kohdassa, sillä Itä-Hämeen museossa on kaunis Maila Talvion työhuone huonekaluineen ja esineineen. Samoin Uuno Kailaan muistohuone on samaisessa museossa. Jyväskyläläisille saatoimme suositella matkakohteeksi myös ihanaa Vuorelaa Keuruulla - tosin kesällä vasta.

Haltiakuusen alla, suomalaisia kirjailijakoteja oli ensimmäistä kertaa ihan oikeasti myyntipöydällä. Emme kuitenkaan jääneet seuraamaan, vajeniko pino.

Tänään sunnuntaina innostuin leipomaan meille Minna Canthin kakun, koska hänestäkin Jyväskylän messuilla juttelimme. Resepti on tosi hyvä: kakku onnistuu aina. Liekö syynä 4 dl kuohukermaa... Kahviaan odotteleva Anne näkyy kuvassa peilistä. Tänään ajatuksemme lensivät jo eteenpäin seuraaviin suunnitelmiin. Teemme kirjailijakotimuseokuvista kuvanäyttelyn ja julisteita, joissa kuvien värit pääsevät hehkumaan.

Viattomuuden museo

Museohulluus voi iskeä monella tavalla. Meihin se iski lopullisesti viime kesänä, kun kiersimme ympäri Suomea kirjailijamuseoiden perässä. Siemenet siihen tosin kylvettiin jo nuoruuden Interrail-matkoilla. Turkkilaisen Nobel-kirjailijan Orhan Pamukin museohulluus sai valtoihinsa hänen oman kirjailijuutensa kautta. Pamukin Viattomuuden museo -romaani ilmestyi turkiksi vuonna 2008, kaksi vuotta hänen Nobelinsa jälkeen. Silloin hän oli jo pitkällä suunnittelemassa omaa museotaan, ei itselleen, vaan romaaninsa päähenkilölle.

Viattomuuden museo -romaani kertoo Kemalista, joka rakastuu odottamatta ja hyvin epäsopivaan aikaan, juuri omien häidensä kynnyksellä. Siitä alkaa pitkä tarina Kemalin raastavasta rakkaudesta. Kaiken ylittävästä palvonnasta, joka saa hänet keräämään kaikki muistot kohtaamisistaan rakastettunsa Füsunin kanssa hänen polttamiaan tupakantumppeja myöten. Näistä Kemalin keräämistä esineistä muodostuu pikku hiljaa kokonainen museo, jonka hän kirjan lopussa perustaa liekehtivän rakkautensa muistolle.

Neljä vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen, vuoden 2012 toukokuussa, ihan oikea Viattomuuden museo avattiin Intanbulissa.  Pamukin kokoama ja suunnittelema museo sisältää kaikki romaanissa mainitut esineet huolellisesti järjestettyinä ja kauniisti esillepantuina kirjan lukujen mukaan. Kirjan jokaiselle 82:lle kappaleelle on oma vitriininsä. Romaanin kulkua voi seurata kulkien vitriiniltä toiselle. Niille, jotka ovat lukeneet kirjan ennen museoon tuloaan, esineet ja kuvat tekevät tarinasta ja sen henkilöistä todellisia: juuri nuo korvarenkaat Kemal antoi Füsunille lahjaksi, juuri tuo mekko Füsunilla oli päällään, kun he harjoittelivat yhdessä autolla ajamista.

Viattomuuden museo on hurmaava paikka.  Se kertoo Kemalin ja Füsunin erikoisen rakkaustarinan ja antaa samalla kuvan 1970-luvun lopun Intanbulista, romaanin tapahtuma-ajasta.

Viattomuuden museossa ei saa ottaa valokuvia, mutta museon oman postikortit ovat hienoja.

Romaanin lopussa on pieni Istanbulin kartta, johon on museo on merkitty. Koska kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna  2010, eli kaksi vuotta ennen museon avaamista, rohkenin epäillä, että se todella löytyisi kartan osoittamasta paikasta. Hotellini respan palvelunhaluinen herra vakuutti museon todella olevan siellä. Hän neuvoi tarkasti, miten sinne pääsee vaikka epäilikin, että juuri tämä museo ei ole niitä Intanbulin suosituimpia. Ei varmaan olekaan, mutta minulle se tarjosi suurimman elämyksen koko matkalla. 

Kun on lukenut Pamukin romaanin ja kulkenut läpi Viattomuuden museon esineistön on tehnyt kaksi matkaa 1970-luvun istanbulilaiseen elämään.
 

Valmis!

Haltiakuusen alla, suomalaisia kirjailjakoteja on julkistettu tänään 9. maaliskuuta Helsingissä Korjaamon kirjamarkkinoilla. Vallan jännittyneinä ajelimme Lahdesta toivottamaan kirjamme vihdoin tervetulleeksi. Kauniilta se näyttää ja kelpaa sitä esitellä!

Meillä oli pieni esittelytuokio Korjaamon galleriassa. Anniina valokuvasi meitä minun pikkukamerallani: oikealla hymyilee Avaimen Tiina Aalto, joka haastatteli minua ja Jaria. Anne on tutustumassa Istanbulin kirjailijakotimuseoihin.

Illalla kotiin palattuamme saimme seurata ilotulitusta ikkunasta. Olikohan se järjestetty kirjamme ilmestymisen kunniaksi? Hyppyrimäetkin sammutettiin, jotta ilotulitus näkyisi erityisen hyvin. 

Vedoksia, vedoksia, vedoksia

Hiihtoloma alkoi varsin kiihkeästi. Sunnuntaipäivä aamusta iltaan istuttiin koneella ja luettiin taittovedoksia ja korjailtiin ja luettiin ja ihailtiin kaunista taittoa. Tarja Kettunen on tehnyt hyvää työtä: kirjasta tulee oikeasti ihana.

Viimeistely on raadollista ja nöyryyttävää työtä. Ottaa välillä koville huomata, että monista tarkistuksista huolimatta aina löytyy vielä jotakin pöhköä. Tekstiä on aika paljon. Kuvien ja tekstien sovittaminen on aina oma haasteensa - tässä kirjassa erityisesti, koska kuvia on paljon ja tekstejäkin monenlaisia. Taittajalle tämä on ollut suuri haaste, josta hän on mielestämme selviytynyt loistavasti.

Kirjamme kunniaksi kävimme lauantaina Kouvolan kaupunginteatterissa katsomassa Aleksis Kivestä kertovan musikaalin Sydämeni laulu. Linkolan säveltämä musiikki oli hienoa. Kiven kieli säväyttää aina, mikä siinä oikein onkaan. Kiven ja Charlotta Lönnqvistin suhde oli tulkittu rakkaussuhteeksi. Naisia Kivellä tämän tulkinnan mukaan oli muutenkin monia. Me olimme Charlotan suhteen eri mieltä. Kirjeissään Kivi puhuu emännästään aika muodollisesti ja kunnioittavasti. Miksi ei voisi olla halua auttaa nuorta ja hädissään olevaa kirjailijaa ihan pyytettömästikin? Eikä nykyihminen voi ymmärtää, ettei aina tarvitse toisista hyötyä? Voi ihan vain auttamisen halustakin auttaa. Kiven elämää ja persoonaa voi tulkita niin monella tavalla, koska siinä on paljon selvittämätöntä. Olisipa jäänyt edes yksi valokuva hänestä!

Tänään vielä saamme vedoksia katseltavaksemme - ja sitten kirja menee vihdoin painoon! 9.3. esittelemme sitä Korjaamon Kirjamarkkinoilla.

Onko elämää käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen?

Haltiakuusen alla -kirjan tekeminen on vienyt meiltä nyt lähes kaksi vuotta. Suurin osa ajasta on ollut taustojen lukemista ja valmistautumista vierailuihin. Ajatukset ja vapaa-ajan se on vienyt melkein kokonaan. Luulisi, että kun käsikirjoitus on lopultakin valmis, kuvat valitut, kuvatekstit laaditut, sadat korjaukset ja hionnat tehdyt ja esipuhekin kirjoitettu, valtaa suuri helpotus ja ilo. Niin valtaakin, noin kahdeksi päiväksi. Sen jälkeen iskee ensin haikeus, mitä nyt suunnitellaan, kun ensi kesäksi ei ole tiedossa yhtään kirjailijakotireissua? Ja muistatteko, kun teimme runebergintorttuja Fredrikan vanhan ohjeen mukaan?

Haikeuden jälkeen tulee huoli. Onkohan kaikki faktat kunnossa? Olisiko sittenkin pitänyt tutustua tarkemmin Aino Kallaksen laivamatkoihin Lontoosta Hiidenmaalle Kassarin saareen. Että kuinka pitkään ne kestivätkään? Entä mitkä ihan tarkkaan ottaen olivat Johannes Linnankosken asumispaikat Askolan jälkeen ja sitä ennen?

Kun huoletkin on pakko iskeä tainnoksiin, vapautunut mieli ryhtyy haravoimaan uusia kirjahankkeita. Viime kesänä olimme vakaasti sitä mieltä, että uutta kirjaa ei kyllä ihan heti ryhdytä tekemään. Nyt emme kenties olekaan ihan niin varmoja. Tämä kirjan tekemisen myötä on herännyt muutama aika vahva aihe. Kirjailijoihin liittyvä tietenkin.

Onneksi sitä ennen on itse kirjan ilmestyminen ja siihen liittyvät tilaisuudet. Annamari ja Jari menevät Helsinkiin Korjaamolle Kirjatori-tapahtumaan puhumaan ja kaikki kolme olemme lupautuneet Jyväskylän kirjamessuille. Kirjailijakodeista ei tarvitse ihan vielä luopua.

Ehkä niistä ei pysty luopumaan enää koskaan. Maaliskuussa lähden käymään Istanbulissa, siellä on kymmeniä museoita, joista ainakin kolme liittyy jollain lailla kirjallisuuteen ja kirjailijoihin. Hüseyin Rahmi Gürpinar -nimisen kirjailijan kotimuseo näyttäisi olevan suurkaupungin tuntumassa jollain saarella. Nimi on täydellisen tuntematon, eikä hänen laajasta tuotannostaan ole käännetty suomeksi yhtään kirjaa. Silti vähän polttelee, pitäisiköhän siellä käydä?

Kylässä Varpu-Liisan luona

Takana on tiivis viikko. Saimme kustannustoimittajalta kommentit käsikirjoituksestamme: hyviä poisto- ja tiivistysehdotuksia ja muutamia tarkennuksia. Tämä on tietysti tärkeä vaihe, ja tuntuu mukavalta ja turvalliselta, että kustannustoimittaja on paneutunut kunnolla käsikirjoitukseen. Iltaisin olemmekin nyt tehneet korjauksia. Muutama kirjailija jää vielä ensi viikoksi.

Satukirjailija Laura Sointeen ja hänen kauttansa myös kirjailija Einari Vuorelan kotitalo Iloniemi sijaitsee Tuusulassa aivan Tuusulanjärven rannalla. Näköala olohuoneen valtavista ikkunoista antaa suoraan järvelle. Talo on sisältä tavattoman kaunis ja avara.

Tänään oli hieno päivä, ja saimme lisäpotkua kirjan viimeistelyyn. Vietimme päivän aurinkoiset hetket, nelisen tuntia siis, Tuusulassa Iloniemessä Varpu-Liisan ja Riston luona kylässä. Söimme pitkään hautunutta lammaskaalia ja mustaherukkajäädykettä sekä maistelimme itsetehtyä likööriä. Mutta eniten nautimme kaikista kertomuksista, joita saimme kuulla Varpu-Liisan vanhemmista Einari Vuorelasta ja Laura Sointeesta.

Jari ja Varpu-Liisa keskustelun tuoksinassa Iloniemen olohuoneessa,  seinällä näkyy sukulaisten muotokuvia.

Saimme tietää, että jo väsynyt ja huonossa kunnossa oleva Eino Leino sai apua ja ravitsevaa ruokaa topakan Aili-mummon hoivissa juuri tuolla Iloniemessä. Siellä Leino alkoi sanella Elämäni kuvakirjaa, joka ei sitten koskaan kokonaisuudessaan valmistunut.

Tuusulan rantatien asukkaat muodostivat kiinteän ja kiinnostavan yhteisön, jotka taisivat kuka mitäkin.  Varpu-Liisan isoisä Sakari oli huumorintajuinen ja sydämellinen kanttori, joka absoluuttisen musiikkikorvansa ansiosta oli ainoa, joka sai virittää Jean Sibeliuksen soittimet. Hauskan näkymän Varpu-Liisa maalaili silmiemme eteen kertoessaan Ahon ja Sibeliuksen kalareissuista. Kovin erityyliset miehet tulivat hyvin toimeen keskenään ja nauttivat kalan pyytämisestä, Aho reippaissa ulkoilmaihmisen vetimissä ja Sibelius aina tyylikkäänä puvussaan ja hatussaan.

Myös runoilija J.H. Erkko kuului Sointeen perheen lähipiiriin ja oli Laura-tyttären satujen suuri ihailija. Kun Erkon komeaa taloa rakennettiin, mies asusteli Sointeiden saunakammarissa ja olikin miltei perheenjäsen. Varpu-Liisan isoisä Sakari jopa löysi J.H. Erkolle morsiamenkin, mutta häät jäivät pitämättä Erkon yllättäen kuollessa kovin nuorena.

Eipä puuttunut seikkailunhalua Varpu-Liisaltakaan, jolle erityisesti eno toivoi hyvää kielitaitoa. Ja niinpä tyttö sitten muuttikin peräti kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi Ranskaan. Myös hänen elämänsä tarinaa oli tavattoman kiinnostava kuunnella.

Nyt alkaa taas työviikko, minulla koulussa, Annella toimistossa ja Jarilla toimituksessa. Iltaisin on jaksettava vielä viimeistellä kirjaa. Tämä päivä antoi kyllä mukavasti intoa.

Vuosi vaihtui ja käsikirjoitus valmistui

Ikkunasta näkyy talvinen maisema –ja lamppummekin on livahtanut taivaalle paistamaan auringon sijaisena.

Vuosi vaihtui ja olo on outo ja iloinen: käsikirjoitus on nyt jätetty kustantajalle. Esipuhe on enää kirjoittamatta, se muhikoon mielessä vielä hetken. On hauska ja haikea olo. Emmekö ensi kesänä lähdekään kiertueelle ympäri Suomen? Olisipa mahtavaa, jos voisi lähteä nyt ihan turistina vain ja viipyillä niin Päätalo-viikoilla kuin Pentinkulman päivillä ja viettää viikon loma Tove Janssonin saarella ja toinen viikko Kassarissa. Yksi kesä ei tosin siihen riittäisi mitenkään!

Juuri ennen joulua pidimme pienen mutta antoisan palaverin kustantajamme Tiina Aallon ja kustannustoimittajamme Katja Jalkasen kanssa. Tuli luottavainen olo: Nyt kirjan tekeminen jatkuu hyvien ammattilaisten käsissä. Kevään katalogissa kannessa on kuva Nils-Aslak Valkeapään kirjailijakotimuseosta Lásságammista. Tästä linkistä pääsee katsomaan esitettä. http://avain.net/sites/avain.net/files/Avaimen%20kevätesite%202013_small.pdf